Sanasiepot

Katoaako kinkerit?

2012-01-26T10:42:00.002+02:00

Kinkerit on kylän yhteinen hengellinen tilaisuus. Usein kinkereillä muistellaan entisaikojen kinkereitä, jotka olivat suuria jopa kaksi päiväisiä tapahtumia. Väkeäkin oli mukana pirtit täynnä.
Kinkereiden määrä on viime vuosikymmeninä vähentynyt niin, että joistakin seurakunnista kinkeriperinne on jopa hävinnyt. Vieremällä pidetään tänä vuonna noin kymmenet kinkerit, joka on huomattavasti vähemmän kuin vielä vuosituhannen alussa. Vieremälläkin kinkerivieraiden joukko on myös pienentynyt.

Kinkerit on kuitenkin mukava tilaisuus, ainakin näin papin näkökulmasta. Mukavaa on vierailla eri kylillä, nähdä tuttuja ja vieraampiakin ihmisiä. Kyläläiset saavat tavata toisiaan ja seurakunnan työntekijöitä ja yhdessä keskustella hengellisistä asioista.
Luulen, että hengellisistä asioista keskusteleminen ei ole kovin tavallista. Pelkään, että ihmiset miettivät yhdessä hyvin harvoin kristinopin tai Raamatun asioita. Tästäkin syystä kinkereitä on hyvä pitää. Viritellä keskustelua peruskysymyksistä.

Tänä vuonna meidän aiheena on katekismuksesta ehtoollinen ja Raamatusta efesolaiskirjeen kuudes luku. Molemmat asiat ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia. Raamatun kohdasta löytyy pohdittavaa niin lastenkasvatukseta kuin työilmapiiristä tai mitä varusteita kristitty tarvitsee Raamatun mukaan myllertävän maailman keskellä. Yhdessä voimme pohtia onko pelastuksen kypävä,totuuden vyö, alttiuden kengät vai joku muu tärkein varustus aikanamme.
Ehtoollinen on tuttu asia, mutta siinäkin riittää oppimista ja kokemusten jakamista yllin kyllin. Viime kädessä ehtoollinen jää salatuksi, mutta kuitenkin se on näkyvä Jumalan teko meille ja meissä, siksi myös ehtoollisesta on hyvä päivittää tiedot ja kokemukset.

Kinkereillä lauletaan kanttorin johdolla ja usein hän myös opettaa jotain virsiin tai kirkkomusiikkiin liittyvää asiaa. Myös kolehti yhteisvastuulle kuuluu kinkereiden asioihin.
Nykyään kinkerit on leppoinen kokoontuminen ja yhdessä olemisen hetki, jossa on tärkeä sisältö. Kinkeriperinteen ei soisi katoavan, sillä hengelliset asiat ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, joilla on vaikutus iankaikkisuuteen asti. On tärkeää olla mukana keskustelemassa ja oppimassa uskoon liittyvistä asioista niin oman itsen takia kuin myös siksi, että osaisi jakaa hengellisiä asioita toisten kanssa.

Pirjo Lyytinen
pappi

Pikkuisten jouluja ja pikkujouluja

2011-12-17T12:28:00.002+02:00

Päiväkerhossa olemme puhuneet joulusta lasten kanssa. Hartaushetkissä on puhuttu joulusta Jeesuksen syntymäjuhlana ja siitä, miksi joulua vietetään. Lapsia jännittää kovasti joulupukin tulo, ja se mitä pukki tullessaan tuo.

Voi kuinka toivoisin, että joulupukin vierailu olisi lapsille ainoa pelon ja jännityksen aihe! Kun pukki kysyy, onkos talossa kilttejä lapsia, jokainen lapsi tuntee itsessään varmasti pikkuisen huonoa omaatuntoa. Mutta entäpä jos pukki tänä jouluna kysyisikin, onko talossa kilttejä aikuisia?

Joulu on lasten juhla, jota aikuistenkin on suotavaa viettää lapsen mielellä. Liian moni aikuinen aloittaa lapsellisen käyttäytymisen jo pikkujouluaikaan. Huudetaan, rähjätään, riehutaan ja tonttuillaan perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa sopimattomasti. Eikä "hauskuuden" hetkellä ajatella seurauksia. Liian monen perheen joulua varjostaa aikuisten pikkujoulureissujen ajattelemattomat teot. Silloin on vaikea nauttia joulusta, rakkauden juhlasta.

Kun pikkujoulukaudesta on selvitty, koittaa viimein joulu. Tuo rauhan, rakkauden ja ilon juhla. Liian monessa perheessä pitkät joulupyhät houkuttelevat aikuisia nauttimaan lähinnä glögistä. Ja silloin lasta pelottaa. Ei pelkästään joulupukki, vaan myös oma vanhempi, joka riehakkaalla käytöksellään saa lapselle aikaiseksi turvattoman olon.

Jouluna vietetään valon ja rakkauden juhlaa, jolloin jokaisen vanhemman tulisi olla tuki ja turva omalle lapselleen odotetun vieraan saapuessa. Se on paras tapa viettää Herramme Jeesuksen syntymäjuhlaa, tuota ilon ja rakkauden aikaa.

parhaan joulun glögi:
mustaherukkamehua
kanelitanko
neilikkaa
kardemummaa
inkivääriä
rusinoita
mantelilastuja

rauhaisia joulupyhiä kaikkiin perheisiin toivoo
Hanna Lehtomäki
lastenohjaaja
vs. nuorisotyönohjaaja

"Katsele Jeesusta"

2011-12-05T10:43:00.002+02:00

Näin adventin aikaan voimme palautella mieliimme vanhan pyhäkoulukuvan, jossa Jeesus ratsasti Jerusalemiin aasin tamman varsalla. Hän saapui kaupunkiin kuninkaana, mutta Hänen kuninkuutensa ei ollutkaan tästä maailmasta. Toimiessaan täällä maan päällä Jeesus opetti ja paransi ihmisiä avaten näin heille ymmärrystä toisesta todellisuudesta - taivaan valtakunnasta.

On sanottu, että vaikka ihminen on käynyt kuussakin - hänen pisin matkansa on matka omaan sismpäänsä, sydämen maailmaansa. Me kristityt olemmme valmistautumassa ja laskeutumassa joulunaikaan. Meillä on mahdollisuus lähteä muutaman viikon pyhiinvaellusmatkalle, jolloin hetki kerrallaan voimme ihmetellen ja hiljentyen lähestyä joulun salaisuutta eri näkökulmista: profeettojen valo, enkelten ilmoitus, tietäjien viisaus, Betlehemin tähti ja paimenten todistus. He johdattavat meitä seimen juurelle pyhän perheen luokse, josta löydämme vastasyntyneen, lihaksi tulleen maailman Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen.

Vieläkö me ymmärrämme tarvitsevamme Häntä?
Tänään - vieläkö me tarvitsemme Vapahtajaa elämäämme, joka tahtoo vapauttaa meidät synnin ja kuoleman orjuudesta? Uskallammeko katsoa sisimpäämme avoimina ja rehellisinä - kenet näemme siellä? Kuka saakaan aikamme, mielenkiintomme ja palvontamme? Voisiko sanoa, että nämä ovat sellaisia omantunnon kysymyksiä itse kullekin meistä.

Hyvä on viivähtää ja todeta oma tilansa, mutta kovin kauaksi aikaa ei ole hyvä jäädä yksikseen perkaamaan sydäntänsä, sillä sydämen puhtaus on Jumalan lahja, jonka vain Jeesuksen sovintoveri voi lahjoittaa. "Kun katsot itseesi, usein juutut. Kun katsot lähimmäiseesi, usein suutut. Kun katsot Jeesukseen, aina muutut." Omin voimin emme voi koskaan selvittää Joulun salaisuutta, josta löydämme seimen Lapsen. Me voimme köyhinä ja avuttomina, mutta luottavaisin mielin vastaanottaa lahjaat rikkaat, runsaimmat, autuuden ja anteeksannon, kaikki taivaan tavarat.

Voimme hiljaa huokaista Kaikkivaltiaan puoleen, että Hän itse saisi johdattaa meitä Joulun tielle ja Jumalan läsnäoloon myös arkielämässämme. Että rakkaus saisi syntyä sydämiimme - rakkaus läheisiimme, lähimmäisiimme, naapureihimme - kenet tahansa Jumala sitten tiellemme johdattaakin - että Kristus saisi muodon meissä, langenneissa. Silloin joulu luonamme on!

Siunauttua AdventinAikaa ja Joulun odotusta!
Toivoo, Sari Määttä, diakonissa.

Ajan kulku ja lopun aika

2011-11-19T15:41:00.022+02:00

Taas olemme marraskuussa. Vuosi on vierähtänyt taas ennätysnopeasti. Tuntuu että aika kulkee aina vain vilkkaammin ja vauhti sen kuin kiihtyy kiihtymistään.
Itsekin olen taas vuoden kuluessa vanhentunut yhden vuoden verran. Olenko tullut myös vuotta viisaammaksi tai aikuisemmaksi? Tuskinpa.

Tulee mieleen Raamatun sana " lopun aikoina ajat ovat lyhennetyt valittujen tähden ". Elämmekö nyt todella lopun aikaa kun ajan kulku tuntuu niin kiihtyvän?

Kun katselelemme ja ajattelemme tätä nykyista maailman menoa niin näyttäisi Raamatun ennustukset lopun ajasta yksi toisensa perään toteutuvan. Viime sunnuntaina oli valvomisen sunnuntai. Raamatun tekstit muistuttivat meitä omakohtaisesta uskossa valvomisesta. Me emme tiedä aikaa ja hetkeä, jolloin tämä maailma loppuu. Emme tiedä tuleeko se meidän elämämme aikana tai kuinka monen sukupolven päästä. Oleellista ei ole tieto tuosta hetkestä vaan valmiina oleminen.

Raamatussa puhutaan myös siitä että ennen loppua tulee niin paha aika että jos olisi mahdollista niin valitutkin eksytettäisiin. Tämä ajatus saattaa herättää pelkoa ja ahdistustakin. Kuitenkin voimme turvallisesti ajatella ja luottaa, että Jumala pitää "hulluistaan" huolen. Jumala ei käännä meille selkäämme jä hylkää meitä jos me emme kiellä Häntä.

Vielä on työn aika. Vielä kuuluu Jumalan valtakunnan evankeliumi kirkkaana kutsuen ja rohkaisten. Huomenna on tuomiosunnuntai. Uskovalle ihmiselle tuomio ei ole pelottava asia. Tuomio on armahtava tuomio: " Tulkaa minun Isäni siunaamat ja omistakaa se valtakunta...".

Hyvää tuomiosunnuntaita ja kohta alkavaa adventin aikaa!

Sirpa Savolainen, kanttori

Pyhäinpäivän tuntumassa

2011-11-10T11:17:00.004+02:00

Pyhäinpäivän aamuna pidin messua muutamalle kymmenelle ihmiselle. Luulen, että heistä suurin osa oli käynyt hautausmaalla viemässä kynttilän läheisen haudalle tai sitten suuntasi askeleensa kirkkomaalle messun jälkeen. Tuntui hyvältä olla messussa, vaikka kaipaus, suru ja muistot olivat selvästi esillä ihmisten tuntemuksissa. Messussa ollaan Jumalan edessä ja hänen hoidettavana, niin sanan kuin sakramentin kautta. Monet myös ilmaisivat messun jälkeen, miten hyvä oli olla kirkossa varsinkin tuollaisena päivänä.

Vähän harmilliselta tuntuu, kun niin monet ihmiset käyvät pelkästään hautausmaalla, mutta eivät tule kirkkoon. On tietenkin tärkeää muistaa poismenneitä rakkaita, mutta mielestäni vielä tärkeämpää olisi palvella elävää Jumalaa. Tietenkin myös hautausmaalla usein rukoillaan ja kiitetään Jumalaa elämän rikkaudesta ja samalla voidaan rukoilla voimia tuleviin päiviin. Mutta kyllä jumalanpalvelus sen lisäksi olisi tärkeä toivon ja lohdun antaja. Joskus ihan tuntuu, että Jumalan palvonnasta on siirrytty vainajien palvontaan.

Suruaikana on tärkeää surra, itkeä ja valittaa ja puhua paljon. Puhumalla tai jotenkin ilmaisemalla, tekemällä, suru saa muodon ja hahmon. Tällöin surua on helpompi käsitellä, eikä se enää ole muodoton raskas möykky joka täyttää elämän. Muodon saanut suru on myös helpompi laskea menemään. Suruun ei tarvitse takertua. Ja toisaalta kun olemmekäsitellet surun ja kaipuksen se on helpompi siirtää sydämeen. Ei enää raskaan taakkana vaan iloisena ja hyvänä muistona.

Surun aikana on tärkeää surra, jotta ilonpäivänä osaa iloita.

Pirjo Lyytinen
pappi

"Herra on Hyvä Paimen"

2011-10-28T16:08:00.003+03:00

Sinullekin varmaan tuttu tunne; Olet lähdössä liikenteeseen ja avaimet ovat kateissa.
Erään kerran hukkasin työhuoneeni kaapin avaimen. Se oli hukassa täydet kaksi vuorokautta. Voit vain kuvitella, miten se pieni avain oli mielenpäällä joka hetkessä, vaikka kuinka siirsin sitä välillä ajatuksissani taka-alalle. Hiersi ja mietitytti, välillä kiukutti ja harmittikin, koska avain oli tärkeä ja ainutlaatuinen. Käänsin tavanomaiset paikkani nurin useaan kertaan, ilmoitin työkavereillenikin hälytyksen, että jos löytyy niin... ja etsin ja etsin. Sitten tajusin murtuneena, että tämä etsintähomma on ihan mahdotonta. Nyt en löytäisi sitä. Olisiko se hukassa lopullisesti?

Tässä vaiheessa sydämessäni käynistyi hiljainen vuoropuhelu: "Isi, Sinä olet Kaikkivaltias - Sinä tiedät kaiken. Voisitko auttaa minua - en osaa - en löydä - olen umpikujassa!" Huokaillessani ylös asiaani keskutelu vaihtoi yllättäen taajuutta. Ihan kuin tällä kertaa Kolmiyhteinen Jumala olisi halunnut puhua sydämelleni toisenlaisista kadotetuista avaimista ja unohdetuista huoneista, jotka liittyivät minun elämääni; tekoihini, arvoihini ja asenteisiini. Sydämelläni ymmärsin, että minullakin taitaa olla vielä elämässäni keskeneräisiä lukkiutuneita huoneita, joiden avaiment olivat kadonneet itseltäni kauan sitten, enkä minä pääsisi sinne, jos ei Herra itse johdattaisi. Ihan kuin Hän olisi kysynyt lupaa, että voiko Hän auttaa niissäkin asioissa. Siinä kipuillessani ajatuskuvieni kanssa annoin Jeesukselle mielikuvanipun avaimia elämääni. Jätin siis huoleni ja itseni Herran haltuun. Amen.

Ihmetykseni oli suuri. En olisi ikinä löytänyt sitä pientä avainta, jos en olisi auttanut erästä ihmistä. Avain oli hukkaantunut erääseen lahjoituksena annettuun vauvanvaatepussukkaan. Olin niitä tarkistaessani varmaan ajatuksissani tipauttanut avaimen sinne. Sitten viedessäni sitä lahjaa eteenpäin ja yhdessä ihastellessamme niitä vaatteita kadonnut avaimeni oli pussin pohjalla kuin pieni sokeripala. En meinannut uskoa silmiäni, sillä tunne kadonneen löytymisestä oli niin valtava. Sydämeni täyttyi kiitollisuudesta. Tajusin, että enhän minäkään ole Isältä hukassa, vaikka itseltäni olenkin niin usein. Simojoen Pekan laulu alkoi soida päässäni: "Anna kaikki tai ei mitään - se on hintana elämän. Pane peliin koko pieni sydän - saat itse paljon enemmän..."

Rohkeutta - etsivä löytää:)
Sari Määttä, diakonissa.

Lapsen viisautta

2011-09-27T15:24:00.003+03:00

Jokaisessa päiväkerhossa pidämme pienen hartaushetken. Tarkastelemme alttaripöytää ja siitä löytyviä esineitä. Pohdimme niiden merkitystä.

- Risti kertoo ilosanomaa Jeesuksesta.
- Raamatussa on kertomuksia Jumalasta ja Jeesuksesta ja joistakin tärkeistä henkilöistä.
- Kukat muistuttavat meitä Taivaan Isän luomistyöstä.
- Kynttilä muistuttaa rukouksesta.
- Valkoinen liina kertoo viattomuudesta.

Nämä esineet ovat joka kerta samat. Kuitenkin, aina kun kertaamme noita asioita, jokainen esine alttaripöydällä kertoo lasten mielestä Jumalasta. Liekö noin, ettei aina oikein jaksaisi keskittyä kun leikitkin odottavat? Vakiovastaus on silloin helpoin ratkaisu.

Vai voisiko olla niin, että noissa pienen ihmisen sanoissa asuu suuri viisaus? Miksei aikuinen katsele ympärilleen ja näe, että kaikki ympärillämme kertoo meille Jumalasta? Raamatussa kerrotaan Jeesuksen sanoneen, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Onneksi saan työssäni olla lasten seurassa, ja oppia heiltä tärkeitä asioita. Joskun pienin todellakin on se kaikkein suurin.

Hanna Koskela
lastenohjaaja

"Häivähdys Pyhää"

2011-09-05T10:42:00.003+03:00

Yhteys Elävään Jumalaan on aina jotenkin salattua. Siihen ei ole olemassa kaavaa- ei edes teologeilla. Tietenkin meillä on mahdollista oppia Jumalasta ja Hänen teoistaan tutkimalla Raamatun teologiaa, kirkkohistoriaa ja traditiota eli menneiltä pyhiltä ihmisiltä. Kuitenkin pelkkään ihmisviisauteen turvautuen emme saa kosketusta Kolmiyhteiseen Jumalaan, jossa me olemme, elämme ja liikumme. Jumala on Persoona. Miten Sana muuttuu lihaksi?

Jumala lahjoittaa - ihminen vastaanottaa. Jumala siis lahjoittaa, mutta Hän ei ole lahjottavissa. Jumala näkee lävitsemme - sinun ja minun. Häntä emme voi huijata - toisiamme usein ja itseämme vielä helpommin. Jumala on Pyhä - minä olen syntinen.
Seurakunnan palvelijana saan olla näköalapaikalla osallisena tavallisten, hiljaisten ja äänekkäidenkin lähimmäisteni elämää. Usein minun lempirukoukseni kuuluu: Isä, Jeesus ja Pyhä Henki tahtoisin oppia näkemään, mitä Sinä voit! Amen."

Äskettäin eräs seurakuntalainen pysäytti minut pyytämällä syrjemmälle kertoakseen yllättävän rukousvastauksensa. Huudettuaan pitkään Jumalaa:" Hyvä Jumala, jos näet minut ja olet olemassa, auta minua. Auta minua, hyvä Jumala." Tiedätkö, miten Kaikkivaltias Jumala vastasi tälle ihmiselle? Hän vastasi todellisesti ja lähetti Lohduttajan, Pyhän Hengen miehen ylle niin konreettisesti, että tämä mies sai siinä tuskan hetkessä todellisen kosketuksen Jumalan läsnäolosta ja hyvyydestä. Ihmiselle lahjoitettiin hätään ja ahdistukseen rauha - yli ymmärryksen käyvä rauha ja luottamus: "Olen Jumalan kämmenellä."(Ps.50:15) Ainoa asia mitä tämä ihminen murehti jakaessaan kokemustaan, että kun ei muistanut kiittää - kun oli niin totaalisen yllättynyt ja onnellinen siinä taivashetkessään. No, me saimme sen asian korjata yhdessä ja kiitimme Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta iloisella ja huojentuneella mielellä. Isä tuntee lapsensa - jokaisen meistä. Isi välittää, siksi Hän antoi meille Jeesuksen uhriksi, esikuvaksi ja Paimeneksi. Jeesus on meidän Vapahtajamme.

Minun tehtäväni rinnallakulkijana on siunata Tien kulkijoita etenemään Jeesuksen armoon turvaten. Hyvin usein tahdon rohkaista ihmisiä myös ehtoollisyhteyteen. Ehtoollinen on tarkoitettu meille kaikille matkaevääksi taivastiellä. Alttarilla polvistuen yhdessä siskojen ja veljien kanssa saan kuulla ihan henkilökohtaisestikin sanat. "Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu", syntien anteeksiantamiseksi. Mene Herrasi iloon, rauhaan ja vapauteen.

Sinusta iloiten - sinua siunaten, Sari Määttä, diakonissa.

Pyhät toimitukset

2011-08-26T12:37:00.001+03:00

Meidän kirkon onni on, että kirkolliset toimitukset ovat edelleen suosittuja. Suurin osa suomalaisista haluaa kastaa lapsensa, nuoret konfirmoidaan, avioliitot solmitaan kirkollisesti ja vainajat siunataan kristillisesti. Nämä ovat iloisia asioita.
Kaikkiin toimituksiin liittyy kuitenkin pohtimista ja tilanteita tulisi miettiä. Jotenkin surulliselta tuntuu, että kirkosta eroaminen on niin yleistä, että kummien vähimmäismäärä jouduttiin pdottamaan yhteen. Kaikille kastettaville ei löydy kahta kirkkoon kuuluvaa kummia. Onneksi Jumalan teko kasteessa on tärkeämpi kuin ihmisteot tai -määrät.
Konfirmaatio on hieno perhejuhla. Mukavaa on myös silloin, kun ennen konfirmaatiota nuori kastetaan ja liitetään Jumalanlapseksi. Tulevaisuudessa nämä tilanteet todennäköisesti lisääntyvät, kun lapsena kasteetta jääneet kuitenkin haluavat rippikouluun ja kirkon jäseneksi. Myös aikuiskasteet todennäköisesti lisääntyvät.

Kirkollisten vihkimisten määrä on ollut vähenemään päin. Kaikkien olisi kuitenkin hyvä tietää, että myös kirkollisen vihkimisen voi toimittaa pienesti, vain todistajien kanssa. Kyllä papit ja kanttorit ovat myös hyviä lähtemään liikkeelle, vaikka niemen nokkaan tai saarelmaan vihkitilaisuutta varten. Kirkollista vihkimistä ei tarvitse toimittaa kirkon tiloissa. Siunaus, rukous ja Jumalan läsnäolon ja huolenpidon pyytäminen, pyhän tuntu, ovat kirkollisen vihkimisen plussapuolia.

Suotavaa olisi, että siviiliavioliiton siunaaminen tulisi vielä tavallisemmaksi ja että, avioliiton vuosipäivän siunaamiset yleistyisivät entisestään. Onhan syytä juhlia kun avioliitto on kestänyt ja pysynyt useita vuosia.

Lähes kaikki ihmiset siunaataan hautaan kirkollisesti ainakin täällä maaseudulla. Useimmiten omaiset pyytävät kirkosta eronneenkin läheisen siunaamista kirkollisesti. Siunaaminen voidaankin toimittaa, jos vainaja ei ole kieltänyt tätä ja omaiset haluavat kirkollisen siunaamisen. Omaisten kertoman perusteella pappi joutuu arvioimaan, voiko hän siunata kirkkoon kuulumattoman henkilön. Jos vainaja kuuluu toiseen uskontokuntaan, varsinkin jos hän kuuluu ei kristilliseen uskontoon, silloin kristillistä siunaamista ei voi toimittaa. Esimerkiksi mormonit tai Jehovan todistajat ovat kristillisperäisiä uskontoja, mutta eivät kristillisiä.

Papin työssä toimitukset ovat hyvin antoisa osa työtä. On mukava kohdata ihmisiä eri elämäntilanteissa ja toivottaa siunausta.

Pirjo Lyytinen
pappi

Lomalta palanneena

2011-08-03T11:50:00.022+03:00

Perheemme yrittää pikkuhiljaa palailla lomarytmistä normaaliin arkirytmiin. Se ei olekaan mikään pikkujuttu viisihenkiselle perheelle joka on nukkunut pois kevätväsymystään oikein urakalla ja rytmi on aivan päälaellaan. Isä on jo kolmatta päivää työssä ja kanttoriäiti aloitti tänään, vanhenemispäivänään. Lapset saavat vielä pariviikkoisen armonaikaa uuden päivärytmin opetteluun.

Loma oli ihana! Ensimmäistä kertaa näin pitkä jakso yhteen menoon eli vapaapäivät mukaan lukien viisi ja puoli viikkoa. Olo on rentoutunut ja työasiat ovat todella unohtuneet mielestä. Jopa niin hyvin että kanttori on kasvattanut "lomakynnet" kun ei ole ollut pakko soittaa! Äänikään ei oikein kulje, lienee rasvauksen tarpeessa kurkku. Välillä tosin sunnuntaiaamuisin kirkonkellojen soidessa mieleen äjähti että onko totta että minun ei vieläkään ole pakko lähteä kirkkoon....! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee.

Tosiasiassa on mukava palata taas työhön. Nyt alkaa puolivuotiskatsauksen teko, uuden kauden suunnittelu toiminnan osalta ja seuraavan vuoden budjetin teko. Vielä on rauhallista ennen kuorojen kauden käyntiin pyörähtämistä. On suunnittelun ja paperitöiden aika, pehmeä lasku työelämään "pitkäkyntiselle" lukkarille...

Oikein hyvää tulevaa syksyä!

Sirpa Savolainen, kanttori

2011-06-27T09:53:00.001+03:00

Juhannuksen iloja!

Kesäinen luonto kukkineen, ihmeellinen öinen valoisuus, siniristilippu salossa, juhannuskokko rantaveteen heijastuen ovat elementtejä, joista suomalainen keskikesän juhla koostuu myönteisimmillään.
Leppoisa yhdessäolo läheisten kanssa, juhannusherkut, lämpiävä sauna ja kenties uiminen järvessä ja lähtö vesille avaavat juhlaa edelleen. Valmistautuminen on tärkeää.

Johannes Kastaja valmisti Jeesuksen tuloa. Johannes oli karu mies. Hän käytti kamelinkarvaista pukua ja söi erämaassa heinäsirkkoja ja villihunajaa. Hän puhui ankaria sanoja kirveestä, joka on laskettu puun juurelle. Kuitenkin hänen nimensä tarkoitti, että Jumala on armollinen. Vaikka hän kehotti ihmisiä katumukseen ja uskoon, ei hän halunnut seuraajia. Hän kastoi Jeesuksen Jordan virrassa ja Jeesusta tarkoittaen häntä lausui: ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Vapahtaja, vapauttaja ja pelastaja oli tullut ja aloittanut toimintansa.

Saamme antaa itsemme ja toinen toisemme Jumalan armon varaan. Juhannuspäivän messussakin pyydetään: Rukoilkaamme rauhaa korkeudesta ja sielujemme pelastusta. Herra armahda.

Jukka Koivusalo
kirkkoherra

Tulkaa minun tyköni kaikki

2011-05-19T13:04:00.023+03:00

Vieremän seurakunta täytti 90 vuotta 1.5.2011. Vietimme tuona päivänä seurakunnan yhteistä juhlaa. Päivä alkoi messulla klo 10 Vieremän kirkossa. Jumalanpalvelusta vietettiin perhemessuna, jossa saarna oli korvattu nukkenäytelmänä. Messun jälkeen siirryimme seurakuntatalolle, joka oli koristeteltu ilmapalloin ja serpentiinein. Ajankohta oli huomioitu myös tarjoilussa. Nautimme 90-vuotisen seurakunnan kunniaksi simaa ja munkkeja!
Tarjoilun jälkeen oli vuorossa Hannu Virpin säveltämän kantaatin esitys kirkossa. Kantaatti " Tulkaa minun tyköni kaikki" kaikui Vieremän kirkossa jo toisen kerran. Teos on tilaussävellys Vieremän kirkon ja kirkkokuoron yhteiseen juhlaan vuodelta 2009.
Kirkon pääoven yläpuolella ovat sanat Matteuksen evankeliumin 11. luvusta, joista myös sävellys on saanut nimensä. Kantaatti on sävelletty 4-ääniselle sekakuorolle, 2- ja 3-ääniselle pikkukuorolle, viululle, sellolle, kanteleelle, uruille ja kolmelle laulusolistille. Teos noudattelee pääpiirteissään messun kaavaa. Koko sävellyksen läpi kulkee pääteemana virren 398 "Oi, tulkaa työtätekevät" melodia.
Vieremän seurakunnan kirkkokuoro avustavien laulajien ja solistin kanssa sekä Ilonpisara-kvartetti tekivät hienoa työtä esittäessään teoksen vapunpäivänä. Teille kaikille laulajille sydämellinen kiitos! Kiitos kuuluu myös säestäjänä toimineelle säveltäjälle ja soitinyhtyeelle. Iso uurastus on näiltä osin nyt ohi.
Kevät on pitkällä ja odottelemme jo kesää. Talveen jä kevääseen on mahtunut monenlaisia päiviä. Paljon iloa ja naurua, ystävyyttä, rakkautta. Myös niitä päiviä ja asioita, jotka ovat tuoneet surua ja kuormaa.
Jospa minäkin omine kuormineni jaksaisin uskoa nuo Matteuksen evankeliumin sanat omalle kohdalleni. " Tulkaa minun tyköni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon..., ottakaa minun ikeeni harteillenne ja seuratkaa minua, minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.., näin teidän sielunne löytää levon."

Oikein kaunista kevättä ja kesää!

Sirpa Savolainen, kanttori

"Jumalan aikaa"

2011-04-22T10:59:00.003+03:00

Usein olen jäänyt miettimään kirkossa istuessani ajan kulumista, kun olen kuullut papin lausumana: "Tästä ajasta iankaikkisuuteen on kutsuttu seuraavat seurakuntamme jäsenet..." Lause on lyhykäisyydessään pysäyttävä, hiljentävä, tyhjentävä. Aika on täyttynyt tiettyjen ihmisten kohdalla. Ihminen on kuollut ja hänen maallinen vaelluksensa on päättynyt. Kuitenkin vaikka aika on täyttynyt, se ei ole pysähtynyt. Aika kulkee eteenpäin kuulijoiden joukossa... sinun ja minun kohdallani.

Mietin, että mitähän se tarkoittaa, kun puhutaan iankaikkisuudesta ja ikuisuudesta?
Raamatussa on löydettävissä vastauksia, jotka antavat ymmärtää, että kristittyinä Jeesukseen uskovina ihmisinä meidän "ikuisuutemme" on jo alkanut täällä maan päällä eläessämme. Ikuisuus on elämää Jumalan läsnäolossa, Hänen kanssaan ja johdatuksessaan. Jeesuksen taivaalliset Sanat koskettavat maan pintaa, kun Hän julistaa:" Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään." (Joh.5:24)

Yksi vahvimpia ikuisuuden ja Jumalan läsnäolon merkkejä ihmisen elämässä on elämä anteeksiantamuksessa; kyky vastaanottaa ja antaa anteeksi omassa elämässään, ja elää todeksi armollisuutta ja rakkautta ihmissuhteissaan. Anteeksiantamus on Jumalan juttu, ja Hän on sitoutunut antamaan meille voimaa anteeksiannon tielle. Kristittyinä saamme opetella elämään elävässä toivossa, joka kurouttautuu kuoleman rajan ylikin täydelliseen rakkauteen, Jumalan Karitsaan. Silloin voimme häivähdyksenomaisesti aistia ikuisuutta kaiken omankin keskeneräisyyden, vajavaisuuden ja synnin keskellä. Silloin kaikki on hyvin, Hänen armossaan on kylliksi.

Pitkäperjantaina A.D. 2011,
Sari Määttä, diakonissa.

2011-04-13T11:02:00.000+03:00

KUKKIVATKO PAJUNKISSAT

Kevät on tullut kohisten. Purot virtaavat. Virtapaikat järvissä alkavat sulaa. Teiden varsilla näkyy jo pajunkissoja. Paju on ainut näkyvästi kukkiva kasvi tähän aikaan vuodesta. Sen vuoksi sitä kutsutaankin pohjolan palmuksi. Ihanien pajunkissojen myötä mieli virittyy palmusunnuntaihin ja siihen liittyviin muistoihin. On aika tuoda koteihin pajunkissojen vierelle myös koivunoksia. Hiirenkorvat tulevat pääsiäiseksi esiin ja kertovat elämän voittavan.

Palmusunnuntaina kirkossa on violetti väri. Se kertoo katumuksesta ja odotuksesta. Eletään vielä paastonaikaa. Mieli pyrkii hiljentymään ja rukoilemaan. Katumukseen kuuluu kaksi osaa: syntien tunnustaminen ja usko Kristukseen niiden sovittajana. Mieleen tulee kymmenen käskyä sielun peilinä ja uskontunnustus. Uskontunnustus auttaa muistelemaan uskon kokonaisuutta ja ylistämään Jumalan pelastavia tekoja.

Vaikka Kristus ratsastaa palmusunnuntain evankeliumissa kohti kärsimisensä kaupunkia, kohti kovia koettelemuksia, hän tietää mitä tekee ja minkä vuoksi hän niin tekee. Hän toteuttaa Jumalan tahtoa vapaaehtoisesta rakkaudesta. Lisääntyköön vapaus ja rakkaus ihmisten välillä Kristuksen täytetyn työn tähden. Paasto ja pääsiäinen uudistakoot ja vahvistakoot meissä niitä uusia alkuja, jotka jo orastavat sisimmässämme pehmeinä ja hauraina kuin kuorestaan esiin pyrkivät pajunkissat.

Jukka Koivusalo
kirkkoherra

Iloa yhdessä

2011-03-21T12:36:00.006+02:00

Oman iän kohdalla 50 tuntuu isolta numerolta. Mieleen tulee aika, jolloin vanhemmat ja naapurin tädit ja sedät täyttivät 50 vuotta. He tuntuivat todella vanhoilta.
Nyt kun itse olen reilun kuukauden ollut 50-vuotias, ikä on ruvennut tuntumaan tutulta. Vaikka numero on suuri, ei se tunnu haittaavan. Pään sisällä ovat asiat ihan samalta tolalla kuin vuoden alussa. Ulkokuoressa näkyy iän tuomia merkkejä, mutta mitä sillä on väliä, kun on ihan hyvä olla kuudennella kymmenennelläkin.

Erityisen mukavalta tuntui viettää syntymäpäiväjuhlia. Ensin pienellä joukolla etukäteen ja sitten kirkkokahveilla suvun ja seurakuntalaisten kanssa. Eikä juhlat siihen päättyneet onnitteluja tulee edelleen ja viikko sitten minulle eräs ystäväporukka järjesti vielä yllätysjuhlat. On ollut ihana huomata, miten niin monet ihmiset ovat halunnet olla valmistelemassa ja osallistumassa juhlaan. Sydämellinen kiitos!

Ehkä kaikkein parasta pyöreissä vuosissa, on ollut se, että monien mielestä jo juhlan valmistelu on ollut hauskaa ja iloista. Mukavaa kun niin monet olivat hyvillä mielin minun vanhenemisen juhlassa. Hykerryttävää, kun naurattaa yhdessä ja voi hassutella ja tietenkin myös vakavasti siunausta toivottaa puolin ja toisin.

Olen ajatellut, että ehkä ilon tuottaminen onkin jonkinlainen tarve meillä ihmisillä. Mieli tulee iloiseksi kun lähimmäistäkin hymyilyttää. Jo pieni lapsikin haluaa ilahduttaa vanhempiaan hymyllä tai myöhemmin auttamalla ja esittämällä.
Näyttää siltä, että me ihmiset haluamme olla myös toistemme iloja, sen lisäksi, että meiltä löytyy muitakin ominaisuuksia.
Kun me ihmiset osaamme ja myös haluamme olla toistemme iloja, niin eikö Jumala vielä suuremmalla syyllä halua meitä ilahduttaa. Onhan Jumala rakkauden ja kaiken hyvän lähde. Luulen, että aikamme synkät asiat katastrofit, taistelut ja kaikki paha, ovat turruttaneet meidän rakkauden ja ilon kanavia. Uutisten tuomat kauheudet, painavat alleen Raamatun kehotukset ja lupaukset; iloitkaa, katsokaa taivaan lintuja ja kedon kukkija, älkää murehtiko tai minä olen teidän kanssanne Jeesuksen sanomana. Nämä valoisat asiat voivat jäädä taka alalle, jos seuraamme vain uutislähetyksiä, emmekä kuule hyvän Jumalan ääntä. Ilon ja toivon kanava on hyvä pitää auki oman sydämemme ja Jumalan välillä.
Arkipäiviä riittää jokaisella, mutta on ihanaa ja kiitollinen mieli kun on saanut kokea myös juhlahetkiä. Jumala on antanut meille lahjoja, joita voimme harjaannuttaa lähimmäistemme huomioimiseen ja ilahduttamiseen.

Pirjo Lyytinen
pappi

"Aika tuulettaa"

2011-01-31T12:47:00.003+02:00

Kevättalvi on hyvää aikaa siivota kaappeja, inventoida käyttämättömät vaatteet kierrätykseen ja pestä kynttilöiden jättämät roiskeet ja noet ikkunoista. Voi, kuinka auringon kirkkaus valaiseekaan ympäristön näyttäen elämän jäljet ympärillään.
Mielen valtaa samaanaikaan alakuloisuus ja toivo. Suru siitä, että hyvinpä olen saanut sotketuksi itse edes tajuamatta sitä, kunnes sitten valo saapui. Valo paljastaa epätäydellisyyden ja raadollisuudenkin. Valo, kuinka kaipaan Sinua ja samalla pelkään Sinua. Valo ohjaa ja näyttää tietä. Valo antaa uutta voimaa pimeän kauden jälkeen.

Lauantaipäivä täällä VIeremällä kokosi yhteen kiitettävästi Sanan nälkäisiä ja janoisia naisia. Saimme syvällistä ja omakohtaisestikin koettua opetusta kouluttaja, terapeutti, kirjailija Salme Blomsterilta. Vilpittömästi ihailin hänen kykyään ottaa yleisönsä mukaan päivän aiheeseen itseään säästelemättä. Puhe ja opetus oli rohkeaa, aikuisen naisen opetusta. Ihmisen, joka uskalsi olla itsensä kokoinen kristitty nainen. Yksi mieleenpainuvimpia osuuksia minulle oli opetustuokio meille kaikille tutusta "Isä meidän"-rukouksesta, jossa rukoillen pyydämme "tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa." Rukoilemmeko tämän kohdan tietäen, mitä se todella tarkoittaa? Uskallammeko heittäytyä Jeesuksen varaan sataprosenttisesti joka ainoa päivä ja joka tilanteessa? Itse en vielä osaa, mutta tahtoisin oppia. Tiedän, että uskon tie on elämänmittainen prosessi, jota eletään päivä kerrallaan todeksi. Tie aukeaa, kun sitä lähtee kulkemaan ts. kun lähden seuraamaan Hyvää Paimenta. Yhden tie ei ole samanlainen kuin toisen, ja kuitenkin pohjalla on yhteenkuuluvuus kaikkien kesken, jotka sammuttavat janoaan Hengen lähteistä.

Peter Halldorf opettaa kirjassaan "Sielun hyvä vieras-kirjoituksia Pyhästä Hengestä" kuinka hengellisyyden omakohtainen puoli ei muodostu siitä, että jokainen uskoo omalla tavallaan, vaan sen kokemisesta, että usko on kohtaamista - ei aate tai oppi- ja siitä, että tämä kohtaaminen on aina itse koettua. Jeesuksen Kristuksen omakohtaisesta kohtaamisesta versoo kristillinen elämä. Pyhä Henki, Kolmiyhteisen Jumalan Kolmas Persoona, vie meidät henkilökohtaisesti Golgatan ristin juurelle, jossa on syntiemme anteeksiantamus ja sovitus Jeesuksen Kristuksen tähden. Edelleen Pyhä Henki varustaa kristityn, myös tänä päivänä, todistamaan ja palvelemaan. Elämisen ja palvelun kautta, omalla paikallaan kristitty todistaa Jeesuksen läsnäolosta; Hänen vallastaan, voimastaan ja kunniastaan. Kristillisen seurakunnan tarkoitus ja tehtävät ovat voimassa niin kauan kunnes Jeesus on tuleva takaisin kunnian Kuninkaana. Tämä on todistus, jota järki ei käsitä, ei sitten millään, mutta jonka usko kirkastaa vastaanottaamaan silloin, kun ihminen sydämestään on oppinut luottamaan siihen, että Jeesukselle on annettu KAIKKI valta taivaassa ja maan päällä." (Matt. 28:18)

Vierelläkulkijana ihmettelemässä,
Sari Määttä, diakonissa.

Henkistä väkivaltaako?

2011-01-20T17:30:00.021+02:00

Vuoden 2011 kinkerikierros on alkanut. Tänä vuonna niitä pidetään seurakunnassamme enää yhdeksät. Silloin kuin yhdeksän vuotta sitten tulin Vieremän seurakunnan kanttorin virkaan, niitä oli muistaakseni viidettoista tai kuudettoista. Näin se aika muuttuu.

Perinteisesti kinkereillämme on puhuttu yhteisvastuusta. Tänä vuonna yhteisvastuumme suomalaisena kohteena ovat yksinäiset nuoret. Kun avasin tiistai-illan kinkereillä uuden yhteisvastuulehtisen, minua järkytti ensimmäisen sivun otsikot: " Kylmä ilman muita", " Kahdeksan vuotta kiusattuna" ja " Suomalainen nuori on yksinäinen ".
Näinkö se on? Näinkö lähellä henkinen kärsimys on? Voiko oma lapsenikin tulla kiusatuksi?

Kolmen kasvavan lapsen äitiä paleltaa ja pelottaa. Eihän vaan minun rakasta lastani koskaan kiusata? Mielessä alkaa pyöriä olisiko lapsissani joitain sellaisia ominaisuuksia, joiden vuoksi heitä alettaisiin kiusata? Miten suojelen heitä " pahalta maailmalta " ? Entä jos omasta lapsestani tulee kiusaaja?

Tärkeää varmaankin on kasvattaa lapsia sellaiseen ajatteluun, että me ihmiset olemme erilaisia joka tapauksessa. On pitkiä, pätkiä, pulleita, laihoja ja kaikki kuitenkin Jumalan käsialaa. Jumala ei luo rumaa eikä huonoa. Me ihmiset emme pysty määrittämään sitä, millaisia meidän tulisi olla ja miltä näyttää? Emme pysty, vaikka sitä kovasti yritämmekin. Meidän vanhempien tulisi rakastaa itseämme sellaisina kuin olemme. Näin me parhaiten välitämme hyväksyvää ajattelua lapsillemme. Jatkuva ulkonäköasioista puhuminen ja varsinkaan toisten ulkonäön arvosteleminen saattaa olla meitä aikuisiakin lähellä. Eipä sitten ihme, jos lapset kiusaavat vähän pyöreämpää lasta tai lasta, jolla on silmälasit. Meiltä aikuisilta he sen valittettavsti oppivat.

Entä sitten toisen ihmisen pilkkaaminen uskonnollisista syistä? Onko se väkivaltaa? Itse uskovaisen kodin lapsena muistan joskus koulussa tulleeni pilkan kohteeksi. Siihen aikaan se oli aika yleistä ja joidenkin kohdalla se on voinut olla rajuakin kiusaamista. Itse olen kyllä aina sekä opiskelu- ja työyhteisöissä "saanut olla rauhassa" ajatellen vakaumustani. Näin ei välttämättä ole 2010-luvun Suomessakaan. On ihmisiä, jotka edelleen pilkkaavat toisin uskovia esim. työpaikoilla julkisesti. Joukolla nauretaan ja nolataan ihminen toisten joukossa sekä eristetään yhteisyydestä. Jotenkin tämän ajan yhteiskunnassa se tuntuu ihmeelliseltä kun kuitenkin elämme niin monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa maailmassa. Jos tälläinen on aikuisten maailma, eipä ihme että lapsella ja nuorella on kylmä koulumaailmassa.

Virressä 509 on tähän teemaan erittäin hyvät sanat: " Herra, elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten. Herra, auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee. Vierelläni kulje, askeleeni ohjaa, etten väisty, milloin kutsut auttamaan. Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra, armossasi kasvaa, olla ihminen."

Sirpa Savolainen,

Vieremän kanttori

Valoa roskalaatikon vieressä

2010-12-28T12:26:00.004+02:00

Jouluaikaan puhutaan paljon valosta. Eikä pelkästään ikkunoilla olevista valoista tai kynttilän valosta, vaan valosta, joka syntyi maailmaan, Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Vapahtajan syntymä antaa valoa, toivoa ja iloa. Uutta elämää syntyy. Emme ole yksin, sillä Jumalan poika syntyi veljeksemme. Tätä ilosanomaa on hyvä ajatella usein, mutta varsinkin silloin kun elämässä ei mene hyvin.
Eikä kaikilla mene hyvin joulunakaan: on paljon väkivaltaa perheissä, kuolemaa ja surua. Järkyttävältä tuntuu miten paljon suomalaiset tarvitsevat alkoholia varsinkin jouluaikaan.

Näihin elämän synkkiin puoliin vei ajatukseni hautausmaalla käynti. Siellä ihanan valomeren keskellä pisti silmään kaksi kynttilää. Ne oli sytytetty roskalaatikon viereen. Yläpuolella luki vielä sekajäte. Miksi kynttilät paloivat siinä? Hyvä, jos joku sytytti ne roskalaatikoihin tai pakkaseen kuolleiden ihmisten muistoksi. Silloin järkyttävän asian muistaminen on kuitenkin valoisa teko. Jos kynttilät sytytettiin siksi, että elämä ja ihmisiltä saatu kohtelu on ollut niin huonoa, että kynttilää ei voi sytyttää paremmalle paikalle, niin asia on todella järisyttävä. Olipa kahden kynttilän tarina mikä tahansa, niin vielä paljon Kristuksen tuomaa valoa tarvitaan maailmaan. Soisin kyllä itseni ja jokaisen, joka on kokenut Jumalan rakkautta ja hyvyyttä omassa elämässään osaavan viedä elämää eteenpäin ja olla toivon ja valon kantajana.
Voi kun uusi vuosi toisi tullessaan todellista Valoa ja inhimillisyyttä meidän ihmisten elämään, niin ettei kenenkään tarvitsisi kuolla maailman kylmyyteen eikä kenenkään sytyttää kynttilää katkerana roskalaatikon viereen. Tai jos sytyttää, niin siinä ainakin syttyisi toivon valo.

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.
Siunausta ja valoa vuodelle 2011

Neljäntenä joulupäivänä
Pirjo Lyytinen
pappi

2010-12-22T17:13:00.001+02:00

JOULUBLOGI

Takaako hyvä valmistautuminen onnistuneen joulunvieton? Siivoukset on hoidettu riittävän ajoissa. Mieleiset artikkelit on valittu kaupoista ja lahjat hankittu. Kuusi on kaadettu. Läheisiä ja ystäviä on huomioitu. Kun tämä "jouluräppi" on enemmän tai vähemmän kunnialla selvitetty, tuleeko sitten oikea joulu?

Joulunvieton tavat herättävät odotuksia, mutta samalla myös paineita. Ensimmäisen joulu hoitui mielestäni erittäin tyylikkäästi. Jumala oli jo vuosisatojen ajan luonut hienoisia odotuksia profeettojensa kautta. Kuitenkin ihmiset elivät ihan tavallista elämää. Kaikki sujui niin luonnollisesti, kun Jumala huolehti joulun järjestelyistä. Niin sanottuja joulupaineita ei ollut kenelläkään. Vaatimattomuus ja kohtuullisuus kruunasivat ensimmäisen joulun. Kaikki tapahtui ikään kuin takavasemmalla, lähestulkoon huomaamatta.

Kaikki edellä kuvaamani olisi jo aikoja sitten tavallisuudessaan unohtunut ellei meillä olisi joulusta kertovia sanoja. Maria mietti sydämessään, mitä enkeli oli hänelle ilmoittanut, että hän olisi synnyttävä Pojan, jolle oli annettava nimeksi Jeesus.
Paimenet puolestaan iloitsivat enkelien laulusta ja tahtoivat nähdä pienen lapsen seimessä, samalla he kertoivat mitä heille oli lapsesta sanottu. Siis näkikö Maria vain köyhät paimenet? Ei. Hänelle jäivät nuo kallisarvoiset sanat, joita hän ihmetteli.
Eivätkä enkelit laulaneet vain paimenille. Perinteinen ja aina samalla inhimillinen valmistautumisemme jouluun saakin uutta hengellistä syvyyttä, kun enkelit laulavat sielujemme ja sydäntemme ääriin saakka sanat: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa!"

Vapahtajan syntymässä Jumala tuli tähän maailmaan. Enkelten laulu puki sen sanoiksi ja ihmiset liitettiin Jumalan rauhaan. Tarvitsemme näitä sanoja, näitä kultaakin kalliimpia sanoja, keskelle jouluperinteitämme. Silloin ihminen ylistää Jumalaa ja kokee joulun alkuperäistä rauhaa!

Jukka Koivusalo
kirkkoherra

"Sydän jää"

2010-11-22T14:00:00.002+02:00

Sydänkin voi mennä rikki. Itseasiassa on suorastaan tuskallisen helppoa haavoittaa toista ihmistä. Vaikkapa kellonvilkaisu kesken syvällisen keskustelun, ehkä tahaton ele kiireen keskellä, mutta voi kertoa toiselle, että tämä kohtaaminen ei olekaan pysähtymisen arvoinen. Tai kuinka usein epärehellisyys ja kuppikuntainen seläntakana toimiminen voi loukata, kun ei uskalleta tai osata toimia avoimesti. Esimerkkejä löytyy pilvin pimein hienovaraisesta nokkimisesta ihan väkivallantekoihin asti. Elämäntarinoita kuullessa voi oppia ymmärtämään kuinka rikas ja monenkirjava on ihmisen sydämen maailma. Sydäntä voi haavoittaa myös niin, että sen arvet voivat kiristää ja vihloa vuosikausia.

Silloin ihmisen tunnemaailmakin voi kuin jäätyä, ja hän kuoleutuu sisäisessä maailmassaan. Jollain lailla pahimmillaan voi tapahtua niin, että vähitellen ihminen lakkaa tietoisesti tuntemasta säilyäkseen hengissä ja toimintakykyisenä suorittajana. Tällaisen elämänasenteen hinta on kova. Vähitellen raja oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta hämärtyy jopa vääristyy. Ihminen voi alkaa vieraantumaan itsestään niin, että hänestä kehittyy ulkoaohjattava marionetti. Tällaisia "pystyynkuolleita virkamies-tyyppejä" on sekä miehiä että naisia, joiden puseron alla sykkii synnin kovuudessa haavoittunut ja haavoitettu sydän. Elämä tekee kipeää ja pelottaa.

Synnymme rakkaudessa - toivottavasti myös toivottuina. Sillä vain rakkaus on voima, joka voi luoda uutta. Vain rakkaus voi lämmittää sydämemme eloon. Elämme ja kuolemme rakkauden sylissä, Jumalan kämmenellä. Raamatusta voi löytää vertauksia siitä, kuinka ihmistä kuvataan saviastioina. Olemme Kaikkivaltiaan kämmenellä tomua, jota Hän tahtoo muovata ja työstää, mutta päämäärä on aivan toinen kuin synnillä ja maailmalla. Kipuakin on monenlaista - hyvää ja pahaa. Ollessamme Isän hoitopöydällä, Hän tahtoo murtaa sudämemme jään, että säilyisimme tuntevina ja välittävinä ihmisinä.

Miten? Usein Sanan sattuessa suoraan sydämeen se kuumentaa, suorastaan polttaa sydäntä. Kaikkivaltias Henkensä kautta kutsuu lähelleen hoivaten ja maanitellen, hellyydellä. Vuosia olleet, padotut tunteet voivat alkaa virtaamaan kuumina kyynelpuroina pitkin poskipäitä. Elämäkin voi yllättäen kulkea kuin filminauha paljastaen pahanolon juuria. Hiljalleen ja ajan kanssa voi jakaa elämänsä kipuja ihmiselle, joka ymmärtää eikä hylkää, vaan jaksaa kulkea vierellä kappaleen matkaa. Itku, tuo pelottava reaktio, on Isin lahja ihmiselle; se keventää, helpottaa ja eheyttää. Onko meillä lupa ja mahdollisuus itkeä ja näyttää ihmisyyttämme seurakuntamme keskellä? Vieläkö kirkkomme on Lutheria lainatakseni parantumattomasti syntisairaiden sairaala?

Saakoon Elävä rakkauden liekki herättää meidät eloon! Eheytynyt ja Karitsan veressä vihmottu ja puhdistettu sydän voi hyvin ja oikeasti sen kyllä huomaa. Se säteilee iloa, anteeksiantamusta, vapautta, rakkautta ja oikeamielisyyttä ympäristöön asti. Tänäänkin voimme pyytää Jumalan Hengen kastetta ja parannusarmoa uutta. Meillä kristityillä on lupa uskoa Jumalan Hengen voimaan nostaa kansamme kuoleman yöstä. Voimme myös rukoilla tulevien sukupolvien puolesta- että myös he voisivat löytää Tien, joka vie ihmisyyteen, sisäiseen vapauteen ja rakkauteen. " Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee." (Snl.4:23)
Adventtia odotellessa, Sari Määttä
diakonissa.

Isää ikävä

2010-11-11T14:07:00.020+02:00

Taas on se aika vuodesta, pyhäinpäivä, isänpäivä ja isän kuolinpäivä. Nyt jo yhdennentoista kerran, mutta jälleen se pysähdyttää.

Yksitoista vuotta sitten vietimme isänpäivää yhdessä perheen kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla, joka oli isän saattohoitopaikka. Lähtijä oli riisuttu kaikesta ajallisesta ja odotti kotikutsua. Me läheiset saimme kokea jotain ainutlaatuista noiden kolmen viikon aikana, kun saattelimme isän. Itsestäni tuntuu etten ole koskaan ollut niin lähellä taivasta, kuin silloin olin. Tuntui että olisin halunnut lähteä isän mukana yhtä matkaa taivaan kotiin.

Omille lapsilleni isäni on vain se mielikuvien Jaakko-vaari, josta äiti on puhunut. Vaariksi häntä nimitetään siksi, että hän itse olisi toivonut sillä nimellä lastenlasten häntä nimittävän. Kirjahyllyssämme on kuva vaarista. Kerran kun tyttöjen pyynnöstä aloin muistella vaaria, minulle tuli itku. Tytöt alkoivat piirtää minulle piirroksiaan lohdutukseksi. Kaikissa niissä oli äiti ja vaari ja jotenkin kuvattuna rakkaus. Nuorimmaiseni kiinnitti piirtämänsä sydämen vaarin valokuvakehykseen että äiti saa katsella sitä.

Tyttäreni ja isäni eivät saaneet tavata täällä ajassa. Olen usein surrut sitä varsinkin kun mieheni isä on myös kuollut. Ukkikin on lapsille tuttu vain kuvasta ja isän kertomuksista. Joskus on tuntunut vaikealta hyväksyä sitä etteivät tytöt saa kokea sitä mitä isoisä merkitsee. Olen mielikuvissani ajatellut miten vaari olisi tykännyt tytöistä ja tytöt olisivat vaarista. Olisivat istuneet polvella ja kertoilleet juttujaan.

Sitten tullee mieleeni että kaikilla lapsilla ei ole edes isää. Tänäkin isänpäivänä on paljon pikkulapsia, joiden isä on kuollut. Tai isä on olemassa, mutta ei pidä yhteyttä. Tai isä on aina poissa, omat harrastukset ovat tärkeämpiä kuin lapsen kanssa oleminen.

Mieheni ja lasteni isä on ollut lapsillemme Isä isolla i:llä. Hän on vauvasta alkaen hoitanut heitä, touhunnut heidän kanssaan kaikenkaista, tinkinyt omista menoistaan ja jutuistaan. Hän on aina sanonut ja myös toiminut sen mukaan että lapset ensin. Siitä olen hänelle syvästi kiitollinen. Ehkä se vähän korvaa isoisien puutetta.

Tänä pyhäinpäivänä emme päässeet käymään hautausmaalla, mutta isänpäivänä meillä on tarkoitus lasten kanssa viedä kynttilät vaarille, ukille, isopapoille ja -ukeille Vieremän hautausmaan läheisten kivelle. Siinä hautausmaan hiljaisessa hämärässä tulee varmasti kiitollinen mieli. Minulla, puolisollani, lapsillani ja niilläkin lapsilla, joiden ajallinen isä on kuollut, on kaikkein paras Isä taivaassa, joka pitää huolen omista lapsistaan.

" Isän muisto rakkahana säilyy sydämessäni. Taivaan kotiin, rauhan maahan päättyi kilvoituksesi. Sinne mekin kaikki kerran isän luokse pääsemme. Ylistystä Taivaan Herran kyynelittä laulamme."

Sirpa Savolainen,
kanttori

Huh mikä lomalta paluu

2010-10-24T16:26:00.011+03:00

Olin jo ennen lomaa aikonut kirjoittaa kasteesta ja kirkosta eroamisesta. Se kuitenkin jäi yllättävien tehtävien vuoksi. Mutta aiheesta kirjoittamiselle näyttää edelleenkin olevan tilausta. Oli melkoinen järkytys lomamatkan jälkeen lukea lehtien lööppejä, katsoa televisiota tai kuunnella radiota, sillä kaikkialla puhuttiin kirkosta eroamisesta, jonka televisiossa ollut keskusteluohjelma laukaisi.

Itselle kirkkoon kuuluminen ja osallisuus Jumalan perheväkeen on tärkeää. Tuntuu, ettei mikään evankeliumin ytimen ulkopuolella oleva asia järkytä niin, että voisi erota kirkosta. Kirkossa on paljon vikoja ja asenteissa alamittaisuutta, mutta kuitenkin siellä luetaan Raamattua joka sunnuntai ja pidetään uskon ja rakkauden sanomaa esillä. Miten ihana esim. 24.10 ollut evankeliumi oli. Jeesus paransi kuninkaan virkamiehen pojan. Jeesus kohtasi miehen, sitten sanoi pojan parantuneen ja mies läksi tämän sanan varassa kotiinsa. Helppo juttu, mutta niin totta jokaisen meidän kohdalla. Jeesus haluaa kohdata jokaisen, hän antaa lupauksen elämästä ja samalla saamme tehtävän ja elämäntarkoituksen. Tarvitseeko ihminen muuta kuin tämän: kohdata rakastava Jumala, saada lupaus ja elämän mielekkyys? Tämän saa kuulla ja tietää kirkossa. Lisäksi on tärkeää, että meitä on uskossa tukemassa muut uskovaiset. Miten kukaan uskaltaa mennä Jumaln eteen yksin, porukan ulkopuolelta. Aivan varmasti sen hurskaan mummon tai uskovan naapurin rukous auttaa meitä taivaan tiellä, kun joskus oma uskomme näyttää ja tuntuu kepoisalta.

Kun eroaa kirkosta eroaa myös siitä joukosta, joka kuitenkin tekee hyvääkin. Tukee surevia, auttaa henkisissä tai taloudellisissa vaikeuksissa olevia, pyrkii kulkemaan ihmisen rinnalla jne. Jos kirkosta eronnut sanoo vain eronneensa instituutiosta ei Jumalasta, toivottavasti hän edes kirkollisveron verran auttaa hädänalaisia.
Kirkosta eronnut menettää velvollisuutensa, mutta on muistettava, että samalla menettää myös oikeutensa. On noloa, kun kirkkoon kuulumaton yritetään hivuttaa kummiksi, vaikka kaikki tietävät, että se oikeus on mennyt. Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on vain jäsenten oikeus. Kirkollisvaalien äänioikeus myös menee, kun eroaa kirkosta. Kuitenkin juuri äänestämällä mieleistään henkilöä voisi eniten vaikuttaa niin luottamushenkilöiden kuin työntekijöiden valinnassa.
Eniten minua kuitenkin surettaa se, että kirkosta eroaminen on mahdollisesti myös askel etäämmäksi Kristusta. Edes muodollisesti ei kuuluta Jeesukseen uskovien joukkoon. Ei kasteta lapsia, ei käydä rippikoulua, ei vihitä kirkollisesti avioliittoon ja pian ei tunneta Jumalaakaan ollenkaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni kaikesta puheesta ja turhista sanoista huolimatta voisi kokea elämässään Jumalan rakkauden. Jeesus on elänyt, kärsinyt ja kuollut meidän ihmisten vuoksi ja näin avannut meille tien Jumalan yhteyteen. Jokaiselle usko on lahja, yksin armosta, yksin kristuksen sovitustyön kautta.

Pirjo Lyytinen
pappi

2010-10-22T19:59:00.003+03:00

ILO VALTAA ARJEN

Viikon evankeliumissa (Matt. 22:1-14) Jeesus puhuu kuninkaan pojan häistä.
Tulkitsisin asiaa niin, että jotkut ihmiset myöhästyivät häistä, vaikka luulivat vielä ehtivänsä hoitaa muutaman kiireellisen asian ennen osallistumistaan. Kutsuun olisi tullut vastata heti, mutta pikkuasioiden vuoksi he menettivät tilaisuutensa osallistua itse pääjuhlaan. Monet muut kylläkin ehtivät valmistautua häihin asianmukaisella huolellisuudella. Tavallisessa elämässäkin valmistautumaton juhlaan tulija kokee helposti olevansa ulkopuolinen, varsinkin, jos tulee juhlaan peseytymättä ja arkivaatteissa.

Hengellisen elämän alueella Jeesus lienee tarkoittanut jotakin tällaista. Kun virittäydyt hengellisiin asioihin ja rukoilet, olet jo vastaamassa Jumalan kutsuun. Se on jo Jumalan työtä sinussa. Hän kutsuu ja henkesi vastaa.

Jumala kutsuu jokaista työ- tai kotitilanteesta, vieläpä suuntautumisesta riippumatta. Kutsu on avoin. Se koskee juhlaa. Kaikki saavat tulla erottelematta. Se on Jumalan armoa, rakkautta ja hyvyyttä. Mielelläänhän sitä iloiseen juhlaa osallistuu. Jumalasuhdetta voidaan verrata iloiseen hääjuhlaan, jossa syödään ja juodaan, iloitaan elämästä ja nautitaan hyvästä seurasta.

Jokainen kastettu saa elää uskonsuhdetta todeksi ja iloita siinä. Kiinnostus siihen herää sisältäpäin. Jos huomaa virittäytyneensä hengellisellä elämänalueella, tulee Jumalan kutsuun vastata heti, välittömästi, spontaanisti, kaiken elämän keskellä. Ytimessä ollaan, kun kaivataan Jumalan läheisyyttä. Arkipäiväinen harmaus on kaukana näistä juhlista. Jatkuva rukous on armoa, jolle ihminen eikä elämä ole esteenä, vaan se sulkee ne sisäänsä.

Jukka Koivusalo,
kirkkoherra

"Kätkössä"

2010-09-13T15:35:00.005+03:00

Etsimme lasteni kanssa tässä päivänä muutamana geokätköjä Vieremällä. Geokätköjä on ympäri maailman, ja ne ovat koordinoitu niin, että ainakin periaatteessa niitä voi lähteä etsimään koordinaattien avulla eri puolilta maailmaa. Kätköt ovat usein sijoitettu sellaiseen paikkaan, joka on jollainlailla paikkakunnan nähtävyyskin. Täällä Vieremälläkin on monia mielenkiintoisia paikkoja, jossa on geokätkö. Löysimme yhden geokätkön netissä olevien vihjeiden perusteella. Kätkössä luki iloisesti, että olimme löytäneet geokätkön, joka ei ole roska. Kätkössä luki myös, että niiden tarkoitus on kasvattaa löytämisen iloa ja iloista yhteenkuuluvuudentunnetta ja kokemusten jakamista löytäjien kesken.

Myös Raamattu kehoittaa meitä etsimään: "Herkistä korvani kuulemaan viisautta, avaa sydämesi ymmärrykselle, pyydä tietoa avuksi, korota äänesi ja kutsu ymmärrystä. Etsi sitä kuin hopeaa, tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta." (Snl.2:2-4) Mitä Raamattu kutsuu ja kehoittaa etsimään? Rahaako ja tavaraa vai valtaa ja kunniaa ja asemaa ihmisten joukossa? Sana kehoittaa meitä kristittyjä suorastaan kilvan ja ilolla etsimään ja janoamaan Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan. Jumalan/taivaan valtakunta on jotain niin arvokasta ja ihmeellistä, että Raamatussa se on parasta, mitä ihminen voi löytää elämänsä aikana. Lisäksi Raamattu opettaa, että kuningasten Kuningas ja herrain Herra on Jeesus Kristus. Hyvin usein tuore tai uudistunut yhteys Jumalaan synnyttää iloa, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja halua jakaa kokemansa ihme. Usko on todellisuutta, joka alkaa täällä maitten päällä ja jatkuu iäti.

Taivas ei ole vankila, vaan siellä hallitsee absoluuttinen Rakkaus - Pyhä Kolminaisuus. Meillä on tämä elämä aikaa tutustua Taivaan hallitsijaan. Siksi seurakunta kokoontuu yhteen rukoilemaan ja lukemaan Raamattua, jossa Hänen tahtonsa luotujaan kohtaan on annettu. Ukko-Brofeltti saarnassaan puhui, että aivan samalla tavalla kuin emme viihdy kylässä, jossa meillä ei ole ystäviä, samalla tavalla taivas voi olla meille vieras ja vastenmielinen paikka, jos emme henkilökohtaisesti tunne Jeesusta. Pinnan alla piilee aarteita, jotka odottavat tulevansa löydetyiksi. Tervetuloa seurakunnan tapahtumiin olemaan, tutustumaan ja tekemään yhdessä myös lähimmäistemme parhaaksi.

Siunausta ja kynttilän valoa syksyysi,
Sari Määttä, diakonissa.

Ajatuksia vieraanvaraisuudesta

2010-08-23T09:47:00.007+03:00

Viime kuukausina on silmiini osunut ja korviini kuulunut ajatuksia vieraanvaraisuudesta. Kesä on vierailujen, juhlien ja tapaamisten aikaa, ehkä siksi vieraanvaraisuus on ajankohtainen aihe.
Raamatussakin puhutaan monessa tekstissä vieraanvaraisuudesta ja erityisesti seurakunnan paimenia kehotetaan olemaan vieraanvaraisia. Mm Pieterin kirje 4:9 kehottaa olemaan nurkumatta vieraanvaraisia. Savolaiseen ja suomalaiseenkin perinteeseen on kuulunut vieraanvaraisuus vahvasti. Tarjoilua on ollut sen seitsemää sorttia. Onneksi nykyään voi käväistä kylässä ihan ilman tarjoiluakin.

Asun pappilassa lähellä kirkkoa ja minun kotona on seurakunnan vierashuone. Siinä yöpyy seurakunnan vieraita jonkun kerran vuodessa. Varsinkin kesäaikaan ystäviä ja tuttavia käy ihan yökylässä melko mukavasti ja onneksi on myös niitä kavereita, jotka piipahtavat kyläilemään tuosta noin vaan.
On mukavaa kun monenlaisia ihmisiä käy kylässä. Seurakunnan vieraat; puhujat, pianonsoittajat, kerran, jopa itse piispakin ovat majoittuneet meillä. Nämä vieraat tuovat mielenkiintoista vaihtelua omien ystävien lisäksi. On hienoa päästä tutustumaan eri alojen taitajiin. Omat vieraat ovat ihania. Heidän kanssaa voi itkeä ja nauraa ja jakaa elämänsä. Mutta, minulla on sääntö, että meillä saa olla korkeintaan kaksi yötä. Minä en kestä pitkään samoja kasvoja aamusta iltaan ja tarvitsen omaa tilaa. Vaikka ystävät ovat kuinka rakkaita niin minun kohdalla pätee sanonta, että kalat ja vieraat alkavat tuoksahtaa kahden päivän jälkeen.
Minusta tarjoilu ei ole ongelma. Tarjotaan mitä on tai valmistetaan jotain hyvää periaatteella nopeasti ja paljon. Kuitenkin tärkeämmältä tuntuu ihmisten kohtaaminen ja keskustelut kuin syömiset.

Kotikäyntityö on seurakunnissa tärkeää. Ihmiset haluavat, että heidän luonaan käydään kylässä. Näin he voivat osoittaa vieraanvaraisuutta avaamalla kotinsa oven ja samalla tulee kokemus, että he ovat tärkeitä seurakuntalaisina. Edelleenkin on niin, että papin tai seurakunnan työntekijän vierailu on merkittävä tapahtuma ja monet seurakuntalaiset muistavat vuosikymmentenkin takaa, ketkä papit ovat talossa käyneet. Tähän liittyen sain omakohtaisen kokemuksen, kun pyysin eräitä kirkkoon tutustujia meille kahville. He kieltäytyivät ensin vedoten siihen, että eivät halua aiheuttaa vaivaa. Mutta minulle tästä ehti tulla sellainen olo, että kotini ei kelpaa tai minun leipurintaitoja pahasti epäiltiin. Jeesuskin meni Sakkeuksen kotiin ja näin Sakkeus koki hyväksyntää, joka muutti hänen elämänsä.

Silloin tällöin kuulee myös niitä kokomuksia, että vieraat ovat käyttäneet hyväksi vieraanvaraisuutta. Majoitutaan liian pitkään, eikä tarjoiluksi tunnu riittävän mikään ja ollaan niin kuin kotona, vaikka ollaan kylässä. Ei edes kristillinen lähimmäisenrakkaus vaadi hyväksikäyttöön suostumista. On myös uskallettava sanoa, että nyt ei sovi vieraiden tulla.

Vieraanvaraisuudessakin pätee vähän samat asiat kuin lasten kasvatuksessa - rajat ja rakkaus - . Nämä kun on kunnossa, jaksaa olla ilonen ihmisistä ja on hyvä mieli kutsua vieraita useastikin. Sillä me ihmiset olemme toisillemme joskus riesa, mutta useimmiten suurin elämänrikkaus. Jumala on onneksi luonut meidät niin erilaisiksi, että on mielenkiintoista olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta toisaalta niin samanlaisiksi, että voimme kantaa toistemme kuormia ja toisaalta jakaa elämän ilon, joka siten kaksinkertaistuu.

Pirjo Lyytinen
pappi

Vähimmät veljeni ja enkelit

2010-08-06T10:02:00.010+03:00

Olen saanut olla mukana rovastikunnallisessa erityisrippikoulutyöryhmässä muutaman vuoden ajan. Alun perin hirvitti mukaan lähtö kun tuntui että oman seurakunnan töiden ja omien pienten lasten hoitamisen kanssa kädet olivat täynnä työtä. Taisinpa olla hieman kiukkuinenkin esimiehelle, kun hän esitti minua työryhmään. Muistan keskustelun, jonka asiasta kävimme. Hän sanoi minulle : " Ajattelin että sinä olisit hyvä kehitysvammaisten kanssa kun sinulla on omia pieniä lapsia." Itsestä ei tuntunut ollenkaan siltä.
Kahden eri leirin jälkeen voin todeta, että olen "hurahtanut" kehitysvammaisiin ja muihin erityisnuoriin. Se aitous ja rehellisyys ja elämän ilo, mikä heissä on, on väistämättä tarttunut. Leireillä on ihan erilainen tunnelma kuin "tavan" ripareilla. Siellä yhdessä tekeminen, toisen huomioiminen ja auttaminen on luonnollista. Lapsen uskossaan nuoret eivät epäile uskon asioita vaan uskovat vilpittömästi. Etukäteen pelkäsin miten osaan ja jaksan tälläisessa työssä kun ei ole koulutusta eikä paljon kokemustakaan. Leirillä oleminen ja eri tilanteissa mukana olo on opettanut. Minun roolini on kuuntelijan ja saajan rooli. Minulla on tyhjät kädet ja erityisnuoret ovat minuun nähden antajia.
Kesän aikana on mielessäni pyörineet ne Raamatun kohdat, joissa puhutaan vähimmistä veljistä. Myös esim. seuraava kohta on ollut paljon mielessä: " Joka ottaa tykönsä lapsen, hän ottaa tykönsä minut." Lasten kesäloman aikana on meillä paljon ollut heidän kavereitaan käymässä ja serkkutyttö oli yökylässäkin. Olen ajatellut, että nämä kaverit ja sukulaislapset ovat niitä enkeleitä, joita me tietämättämme olemme luoksemme ottaneet. Muutenkin monet ystävämme ovat kesän aikana meitä ilahduttaneet käynneillään. Haluan antaa sellaista kuvaa että meille on vieras tervetullut ja haluan opettaa vieraanvaraisuutta omille lapsillenikin.
" Lapsijoukossa vuorella Siionin, tänä päivänä nähdä voit enkelin. Niinhän Raamattu meille sen kertoa voi, Isä Taivahan enkelin vieraaksi toi. Sisar, veljenikin, sinut verrattu täällä jo on enkeliin. "

Hyvää loppukesää toivottaen

Sirpa Savolainen, Vieremän seurakunnan kanttori

Tie kirkkoon!

2010-06-21T10:22:00.004+03:00

Kirkkomme etuseinässä suoraan portaiden yläpuolella lukee:"Tulkaa Minun tyköni kaikki" (Matt.11:28).
Tullessani ensimmäistä kertaa Vieremän kirkkoon, pelkästään tuo sana "kaikki" hoiti sisintäni. Kuitenkin jokainen kirkko kutsuu matkalaisia: "Käy toki peremmälle, älä jää eteiseen." Kutsuessaan Sanansa kautta kirkko toivoo ja odottaa, että se voisi olla turvapaikkana ja rukoushuoneena jokaiselle ihmiselle elämän matkallaan. Jeesuksen elämää ja opettamaa evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta ja uuden elämän mahdollisuudesta julistetaan erottelematta kaikille ihmisille: isoille, pienille, vanhoille, nuorille, rikkaille, köyhille, tummille ja vaaleille siihen asti, kunnes Hän kerran saapuu uudelleen. Kuinka sitten pieni ihminen, lapsi, voisi löytää kirkkotien? Ei hän sinne yksin löydäkään, vaan hän tarvitsee rinnalleen opastajan - isän ja äidin. Lapsi saa matkaevästä kristillisen identiteetin kasvamiseen ja kehittymiseen jo hänen ollessaan äitinsä kohdussa. Äiteinä tiedämme, kuinka kohdussa ollessaan vauva reagoi eri tavoin ympärillä olevaan äänimaailmaan. Vauva ei siis kehity mahassa ollessaankaan umpiossa, vaan äidin puhe ja laulu rauhoittavat pientä ihmisen taimea. Kun äidillä on hyvä ja rauhallinen olla, myös vauva voi hyvin.

Vanhassa testamentissa Herra Sebaot opettaa omaisuuskansansa Israelin isiä ja äitejä myös lasten- ja nuorten kasvattamisessa yhteiskuntakelpoisiksi."Tietäkää, että Minä puhun nyt teille enkä teidän lapsillenne. He eivät ole nähneet, kuinka Herra, teidän Jumalanne, opasti ja kuritti tietä. He eivät ole saaneet kokea Hänen suuruuttaan: Hänen väkevän kätensä ja ojennetun käsivartensa voimaa. Opettakaa ne lapsillenne ja puhukaa niistä, olittepa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla"
(5. Moos.11:2,19). Myös meille 2000-luvun kristityille vanhemmille on annettu ihan sama kutsu ja tehtävä miettiä, että millaisen hengellisen perinnön tahdomme lahjoittaa tuleville sukupolvillemme. Ketkä ovat meidän aikamme kristittyjä esikuvia, joiden elämänvaelluksesta voimme rohkaistua ja ottaa oppia? Millainen on kristillinen elämämme, ja poikkeaako se millään tavoin ympärillämme olevista elämäntavoista, ja pitäisikö ylipäätään kristillinen elämä olla jotenkin "erilaisempaa elämää"?

Rukouksesta puhutaan paljon eikä suotta. Esirukous oli myös Lutherin usein käyttämä voimanlähde. Hän itse rukoili toisten puolesta ja oli itsekin myös riippuvainen muiden ihmisten esirukouksista. Rukouksen ilmapiirissä on turvallista kasvaa niin ison kuin pienenkin, koska saamme joka päivä tietoisesti jättäytyä rakastavan ja kaikkivaltiaan Isin suojaan. Kirkkotie on kulkemista pyhyyteen, seurakuntayhteyteen, nöyryyteen ja avoimuuteen. Yhdessä voimme hämmästellen ihmetellä ja iloita, kuinka meillä on mahtava Kolmiyhteinen Jumala, joka välittää luoduistaan - sinusta ja minusta.
Täällä Vieremälläkin kirkkomme ovet ovat auki pääsääntöisesti ma-su klo 8-16 kesäkuukausina. Tervetuloa levähtämään hetkeksi.

Sydämellä, Sari Määttä
diakonissa.

Havahtuminen

2010-06-09T15:59:00.000+03:00

Kun pimeällä pysäköintialueella peruuttaa uudenkarhealla automaattivaihteisella autolla yllättäen päin puuta, kuuluu kauhea rymäys. Matkustajakin säikähtää. Kuljettaja, auton omistaja, säntää ulos pelästyneenä ja epätietoisena tarkistamaan tilannetta. Niin niitä kolhuja tulee uuteenkin autoon, ja auton elinkaaren aikana useita, joskus vakavia. Joskus auto voi joutua lunastuskuntoon, jospa kuitenkin henkiriepu säilyisi. Entä, jos havahtuukin siihen, että näkee tähänastisen elämänsä juoksevan filminä silmiensä edessä juuri ennen omaa kuolemaansa.

Käytännössä kulkupelit saavat kolhuja ja ruostuvat. Ruumis rapistuu vanhetessaan, sairastuu ja kuolee kerran pois. Sielu saa vammoja ja siihen jää synnin arpia. Kulttuuri, eurooppalainenkin, voi rapistua. Ei suomalaisesta elämänmenostakaan voi aina olla ylpeä. Tällaista on yhteinen elämämme.

Eteenpäin on elävän mieli, sanotaan. Peruutuspeilistä katsottuna näkökulma on kuitenkin erilainen, mutta pääosin tunnistettava. Jumalanpalveluksessa on synnintunnustuksen peruutuspeili, jonka radikaalisti erilainen näkymä havahduttaa. Eräässä synnintunnustuksista on ajatus: "Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut käskyjesi siunauksen." Olen havahtunut ajatukseen käskyjen siunauksellisuudesta omalle ja yhteiselle elämälle. Lääkkeet löytynevät jokaisen kodin omasta hyllystä Raamatun ja Katekismuksen muodossa, toivottavasti.

Lehdissä aivan vakavasti otettavat ihmiset kirjoittavat yhteisen elämän rappiosta ja kulttuurin murenemisesta. Boris Salo kirjoittaa kirjassaan "Unohdettu aarre -Luterilaisesta spiritualiteetista" kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen käyttöön otosta omassa elämässä. Professori Jaana Hallamaa puolestaan kirjoittaa arjen kristillisyydestä, uskontunnustuksesta synnintunnustukseen (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 110). Jokainen voi uudistaa ja muuttaa omaa elämäänsä ja ajatella vähän muitakin ja toistenkin kannalta. Ja ei kun vaan harjoittelemaan!

Autoa ajaessa tulee joskus ihan vaistomaisesti vilkaistua niin peruutuspeiliin kuin sivupeileihinkin. Vilkaisu sielunpeiliin auttaa hahmottamaan kysymystä: miten minulla menee ja miten yhteinen elämämme oikein sujuu?

Jukka Koivusalo
kirkkoherra

"Minä olen"

2010-05-27T12:01:00.003+03:00

"Moni kakku päältä kaunis", ajattelin silmäillessäni tavaratalon lehtipistettä. Aika on muuttunut yhdeksi sillisalaatiksi, kun yhdenkin ei-kristillisen lehden nimeksi on laitettu Kolmiyhteisen Jumalan nimi(2.Moos.3). Kannessa lehti ilmoitti olevansa enemmän kuin pelkkä lehti muuttuvassa maailmassamme. Ottaessani lehden käsiini ja selaillessani sitä huomioin, että siellä ei puhuttu puolta sanaa Jeesuksesta, synnistä tai sovituksesta. Päinvastoin tämä uuden maailman henkisyyttä julistava lehti korotti kaunein sanamuodoin ihmisen jumalaksi..."luojaolennoksi ja kristallisieluksi." Lehden palvelupalsta oli täynnä erilaisia astrologiaan, rajajoogaan, reikihoitoihin, enkeliterapiaan, energiaparantajiin ja kädestäennustajiin liittyviä yhteystietoja.

Näiden erilaisten vaihtoehtohoitojen/kokemusten ihmiskäsitys ja filosofinen tausta ovat täysin kristinuskon vastaisia...ja kuitenkin meillä täällä koto-Suomessa näillekin uskomushoidoille löytyy omat äänenkannattajansa ihan luterilaisen kirkkomme jäsenistäkin. Surettaa. Koen kuinka ikiaikainen taistelu on käynnissä edelleen, jossa hyvä ja paha/oikea ja väärä mittailevat voimiansa. Ikään kuin ne olisivat tasavertaisia, että taivaaseen pääsisi kuin huvipuistoon maksamalla pääsymaksun.Ikään kuin ihminen voisi opettaa Luojaansa, joka Raamatun sivuilta on ilmoittanut olevansa Immanuel - Jumala meidän kanssamme, mitä Hänen tulisi tehdä, että maailma olisi parempi paikka olla ja elää.

Ihminen on valmis satsaamaan euroja ja taas euroja, että hänen jumaluutensa kirkastuisi ulospäin, mutta kuka taitaa lukea ihmisen sydämen, että mitä siellä asustaa? Eräs saarnamies kertoi, että rikas ihminen ei ole se, jolla on kaikkea, vaan rikas ihminen on se, jolta ei mitään puutu. Sydämen rauha, jonka vain Jeesus, Jumalan Karitsa voi lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen kautta voi viedä ihmisen vapauteen, vaikka hän istuisi vankilan muurien sisäpuolella. Jumalan rauhan voi omistaa ilmaiseksi, koska Golgatan ristillä Jeesus julisti ennen kuolemaansa, että "se on täytetty." Koko se hengellinen laki, joka on luettavissa Mooseksen kymmenessä käskyssä, on sovitettu ensimmäisenä pääsiäisenä, jolloin Jeesus avasi tien taivaan kotiin.

Iankaikkisuus Jeesukseen uskovan ihmisen elämässä siis alkaa jo täällä ajassa ja kestää iankaikkisesta iankaikkiseen. Jeesus on kuningasten Kuningas. Minä saan olla Hänen lapsensa ja tyttärensä uskon kautta. Täällä ajassa minut on kutsuttu elämään uskoani ilossa, rauhassa ja vapaudessa armoon - ei omiin ansioihini turvaten. Tänä päivänä maailmassamme on niin monenlaisia ääniä vallalla, jotka julistavat herrauttansa. Jos me kristityt emme jaksa tai viitsi lukea tai olla Sanan kuullossa - me eksymme. Kirkon julistuksen tehtävänä on opettaa, neuvoa, kehoittaa, jopa nuhdellakin, jotta kuulijalle itselleen kävisi selväksi, millä puolella hän kulkee. Rukoilen, että Jumalan Pyhä Henki saisi valaista Raamatun lukuamme, joka tänäänkin tahtoo rohkaista:" Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps.119:105)

Isin kämmenellä, Sari Määttä
diakonissa.

Kutsumus vai kutsuttu?

2010-05-06T10:09:00.031+03:00

" Sun työhös, Jeesus, kutsun sain. Suo, että sen mä muistan vain, suo voimaa työhös mulle. Suo kunniaas mun etsiä, maailma turha hyljätä ja elää yksin sulle."
Olen usein miettinyt sanaa kutsumus. Ja mitä se merkitsee juuri minulle, pienen pohjois-savolaisen seurakunnan "temppelipelimannille". Joskus ajattelen, onko minulla lainkaan kutsumusta vai olenko vaan ajautunut tähän tehtävään?
Ollessani yläasteikäinen tyttö haaveilin tulevani lastenhoitajaksi. Sitten yläasteelta tuntui kuitenkin luontevammalta lähteä lukioon kun koulukin meni suhteellisen mukavasti. Ja olihan isosiskonikin mennyt lukioon, niin menisin minäkin.
Lukiota käydessä sitä haaveet suurenivat ja aloin haaveilla luokanopettajan ammatista. Ylioppilaaksitulon jälkeen alkoi valmistautuminen OKL:n pääsykokeisiin. Musiikkia olin harrastanut kymmenvuotiaasta asti. Siitä muutaman vuoden päästä pääsin Konservatorion musiikkikouluun. Vaikka jo tuolloin soitin kirkkourkuja, ei mieleen juolahtanutkaan että musiikista tai urkujen soittamisesta tulisi minulle ammatti.
Luojalla oli eri suunnitelmat. En päässyt opettajankoulutuslaitokseen ja koska B-vaihtoehtoa ei ollut, jäin ikäänkuin tyhjän päälle. Onneksi löytyi mahdollisuus opiskella kritillisessä kansanopistossa ja se vuosi on ollut elämässäni hyvin merkittävä. Opistossa huonekaverinani oli pianistityttö, joka talven kuluessa alkoi sanoa että eikö sinunkin kannattaisi tuota musiikkia ajatella ammatiksi. Hän kantoi minulle esitteitä Konservatorion ammattilinjoista ja minäpä aloin tutkailla niitä.
Esitteestä löytyi kirkkomuusikon linja Tampereen Konservatoriossa. Ajattelin että eihän tuo ota jos ei annakaan ja pistin hakupaperit menemään. Pääsin sisään ja syksyllä huomasin istuvani Tampereen Konservatorion luokkahuoneessa. Nuorihan sitä silloin olin, mutta ajattelin että näinkö on tarkoitettu kun tuntui heti että olen oikeassa paikassa. Tampereelta tie jatkui sitten Helsinkiin jatko-opiskelemaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen löysin itseni Pohjois-Savosta Vieremän seurakunnan kanttorin virasta.
Oliko kaikki sattumaa, päädyinkö kanttorin ammattiin vahingossa? Näitä olen monesti miettinyt syvällisestikin, kun seurakuntatyö ei aina ole ollut "ruusuilla tanssimista". Perheen ja työn yhteen sovittaminen, työajattomuus, tehtävien paljous on uuvuttanut. Olisiko joku muu työ parempi vaihtoehto minulle?
Siihen tulokseen olen kuitenkin tullut että johdatusta kaikki on ollut. Ei tiedä tuo pianistityttö, kuinka suuri merkitys hänellä on minun ammatinvalintani ja elämäntehtäväni muodostumisen kanssa ollut. Olisi joskus mukava tavata ja kertoa se hänelle.
Entä se kutsumus sitten? Lutherin mukaanhan kaikki työ on kutsumusta ja jokainen työ arvokasta. Olenko "leipäkanttori" vai onko minulla KUTSUMUS tähän työhön?
Kyllä sitä leipänsä tienaamista ja perheen elatusta joutuu jokainen kuolevainen ajattelemaan ja siinä mielessä kanttorinkin työ on maallista työtä. Siis maallinen tehtävä ja kutsumus.
Mutta jospa työni sävelien ja sanojen kautta heijastaisi ja välittäisi sitä iloa ja rauhaa, mitä saan sydämmessäni kokea. Varmuutta siitä että juuri minä omine vikoineni ja heikkouksineni saan olla kutsuttu - Jumalan lapseksi. Olemalla uskollinen kutsumukselle saan kutsuttuna Jumalan lapseuteen välittää kutsua Jumalan valtakuntaan.
" Oi armokutsu, ihanampaa ei päällä maitten tietää voi. Jumalan lapsi - korkeampaa ei sanaa korvissani soi."

Sirpa Savolainen, Vieremän kanttori

"Jeesus on Herra"

2010-04-23T12:28:00.003+03:00

Tässä taannoin sain olla kuulemassa mielenkiintoista hengellistä puhetta, jossa puhuja vertasi uskonelämän ja parisuhteen kehittymistä toisiinsa. Siinä käytiin läpi parisuhteen vaiheita, kuinka alku huumasta rantaudutaan ehyeen erillisyyteen, jossa molemmat osapuolet saavat kasvaa ja toteuttaa itseään omannäköisinä toisiaan arvostaen. Niinhän se taitaa ollakin ideaalisissa ja pitkissä parisuhteissa, ainakin teoriassa. Jatkoin tämän ajatuksen pohtimista, että voisiko tätä ajatusrakennelmaa siirtää jotenkin uskonelämäni kehittymiseen. Millaista on minun uskonelämäni? Missä "psykologisessa" vaiheessa olenkaan menossa - miten on uskoni laita? Jupriessani oivalsin, että uskoani ja suhdettani Jumalaani ei oikein voikaan määritellä psykologisin termein, koska se on enemmän...teologiaa. Uskon maailmaa ei voi määritellä tyhjentävästi loogisin termein, sillä ääretöntä on erittäin vaikea ellei mahdotonta purkittaa äärelliseksi. Kun Jumala kohtaa syntisen ja itsessään heikon ihmisen tapahtuu mysteerio, uskonsalaisuus ja...uudestisyntyminen.

Millainen on minun Jumalani? Hän on "Isä meidän", joka opettaa minua päivittäin luottamaan itseensä ja Sanaansa, mitä luen muistin virkistykseksi omasta Raamatustani. Kaikkia Hänen ajatuksiaan ja tekojaan en ymmärrä koskaan, mutta nykyään Hän on alkanut opettaa minua erottamaan, mitä on itsekkyys ja mitä on hengen vapaus...mitä on riippumattomuus ja terve riippuvuus. Sanansa kautta Hän on opettanut minulle, että usko on kuin elävän rakkuden liekki, jonka polte ei himmene tai kylmene. Raamatun mukaan me kristityt olemme Pyhän Hengen temppeleitä ( 1.Kor. 3:16). Elävä Kolmiyhteinen Jumala siis asuu tomumajassa - minussakin uskon kautta. Pyhittyminen tarkoittaa sitä, että elävä Jumala kasvattaa minua joka päivä enemmän Kristuksen kaltaisuuteen - ei erillisyyteen Hänestä, vaan voisiko sanoa, että symbioosiin Hänen kanssaan. Usko elävään Jumalaan synnyttää ja kasvattaa kristityssä terveen riippuvuussuhteen uskon alkajaan, Ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Minua usko Jeesukseen on lähtenyt viemään ihmiskeskeisestä elämästä Kristus-keskeiseen elämään. "Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia." (Room. 8:14). Usko on Jumalan juttu - alusta loppuun asti.

Siunausta poluillesi, Sari Määttä.
diakonissa

Pääsiäisaika

2010-04-13T11:04:00.007+03:00

Vietämme parhaillaan pääsiäisaikaa, ylösnousemusaikaa. Tämä ajanjakso niin kirkossa kuin luonnossakin on valoisaa uuden elämän aikaa. On hyvä ja tärkeää muistaa, että pääsiäisviikko on pääsiäisen jälkeen. Ennen pääsiäistähän oli hiljainen viikko, jota jopa piinaviikoksikin on kutsuttu. Eikä pääsiäisaika lopu yhteen viikkoon, vaan se jatkuu aina helluntaihin asti.

Luonnossa uuden elämän merkit ovat vähitellen nähtävissä. Lumet ovat vauhdikkaasti sulaneet, linnut laulavat ja on lämpimämpää ja valoisaa. Olisi ihanaa, jos valo ja kevään tuleminen toisivat mieleemmekin ilon ja valon. Taitaa kuitenkin olla niin, että ainakin synkkyyteen taipuvilla ihmisillä, juuri kevät on kaikkein vaikeinta aikaa. Pääsiäisen ilosanoma kuuluu kuitenkin kaikille. Olipa mielialamme millainen tahansa. Kristus nousi kuolleista kuolemalla kuoleman voitti!

Luonnon heräämisen, lumien sulamisen ja valon keskeltä paljastuu myös meidän ihmisten jäljet. Paljon on roskaa ja likaa jäänyt jäljiltämme. Ehkä nämä roskat ja liat muistuttavat meitä Jeesuksen sovitustyön tärkeydestä. Ei ainoastaan jäljessämme ole sotkua, vaan sitä on myös sisimmässämme. Onneksi juuri tätä varten oli ristin pääsiäinen ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Armahdettuina Jumalan perheväen jäseninä saamme riemuita pääsiäisvirren 88 sanoin:
Niinkuin taivaan enkeli
mekin iloitsemme.
Saamme rientää kertomaan:
nyt elää Jeesuksemme.
Saamme rientää kiertomaan:
nyt elää Jeesuksemme.

Pirjo Lyytinen
pappi

Seurakunnat muutosten myllyssä

2010-03-16T13:09:00.002+02:00

Tällä viikolla saan miettiä muutoksen riemuja ja riesoja oikein urakalla.

Eilen olin Katajanokalla, Kirkkohallituksessa, arvioimassa seurakuntien muutosviestinnän tukiryhmän työskentelyä. Kuva on niiltä nurkilta.

Huomenna menen jälleen Helsinkiin, seurakuntien rakenteellisia muutoksia pohtivan työryhmän seminaariin.

Tämä rakennehaipakka onkin ollut aikamoista. Seurakuntien määrä oli Suomessa suurimmillaan sotavuosina 1943-1945. Tuolloin seurakuntia oli 601. Tämän vuoden alussa seurakuntien määrä oli 465.

Ai että miten tämä koskee Vieremän seurakuntaa? Olisi helppo ajatella, että ei mitenkään. Seurakunta on päättänyt jäädä pois Ylä-Savon seurakuntayhtymästä. Siihen menevät mukaan Iisalmen, Lapinlahden, Pielaveden, Sonkajärven ja Varpaisjärven seurakunnat. Syntymässä on noin 37.000 jäsenen yhtymä.

On kunnioitettavaa pitää kiinni omasta linjasta ja vaalia itsenäisyyttä. Ikävä kyllä emme silti säästy muutoksilta.

Harva enää ajattelee, että seurakuntatyössä mikään ei muutu, että kaikki jatkuu, kuten ennenkin. Seurakuntien väkimäärä vähenee sekä kirkosta eroamisen että muuttoliikkeen takia. Samalla tietysti talous kiristyy. Seurakuntalaisten odotukset muuttuvat. Työtavat uudistuvat. Taloustaantuma lisää paineita erityisesti diakoniatyössä. Ne, joilla vielä on työtä, ovat niin kiireisiä, että seurakunnan on vaikea saada sijaansa perheiden ajankäytössä.

Ajattelen, että pienillä paikkakunnilla olemme kuitenkin paljon paremmissa asemissa kuin kaupungeissa. Seurakunta on aivan eri tavalla mukana ihmisten elämässä. Ihmiset tuntevat toisensa. On helpompaa kysyä neuvoa ja apua tutuilta työntekijöiltä kuin vain joltakin oudolta nimeltä seurakunnan nettisivuilla.

Näin arvioi tulevaisuutta Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen:

Tulevaisuuden kirkko näyttäytyy maaseudun puolestapuhujana. Seurakuntarakenteet muuttuvat ja seurakuntien koko kasvaa, mutta seurakunnat säilyttävät ihmisille mahdollisuuden kokoontua omaan kotikirkkoonsa ja vierailla tutuksi käyneellä hautausmaalla, erityisesti lapsille ja vanhuksille tarjotaan palveluja ja toimintaa lähellä kotia. Kirkko haluaa suomalaisen maaseudun tuottavan ihmisille ravintoa, toimeentuloa ja sielunlepoa myös tulevaisuudessa.

Lohdullista. Lisäksi uskon, että muutoksista huolimatta ihmisten kaipuu Jumalan puoleen ei häviä mihinkään.

Helena Kantanen
projektipäällikkö
Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishanke 2008-2010

Ikävä isää

2010-03-01T22:50:00.029+02:00

Taas on edessä se aika vuodesta, marraskuu. Ensin pyhäinpäivä, sitten isänpäivä ja sitten isän kuolinpäivä. Nyt jo yhdennentoista kerran mutta edelleen se pysähdyttää.

Yksitoista vuotta sitten vietimme isänpäivää yhdessä perheen kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla, joka oli isän saattohoitopaikka. Lähtijä oli jo kypsää viljaa ja riisuttuna kaikesta ajallisesta odotti kotikutsua. Me läheiset saimme kokea jotain ainutlaatuista noiden kolmen viikon aikana kun saattelimme isää. Itsestäni tuntuu etten koskaan ole ollut niin lähellä taivasta kuin siinä isän vuoteen äärellä. Olisin ehdottomasti halunnut lähteä isän kanssa yhtä matkaa taivaan kotiin.

Omille lapsilleni vaari on se Jaakko-vaari, josta minä olen heille puhellut. Kuva vaarista on aina kirjahyllyssämme. Kerran aloin tyttöjen pyynnöstä muistella vaaria ja kun minulle tuli siinä itku, tytöt alkoivat piirtää kuvia, jotka lohduttaisivat minua. Kuvissa oli äiti ja vaari ja nuorimmaiseni kiinnitti piirtämänsä sydämen vaarin valokuvakehykseen.

Tyttäreni ja isäni eivät ehtineet täällä ajassa tavata, jota usein olen surrut. Vielä kun ukkikin on samalla tavoin heille tuttu vain isänsä kertomusten perusteella. Olen surrut sitä että lapseni eivät saa koskaan kokea miltä tuntuu kun on oma isoisä. Olen mielikuvissani ajatellut miten vaari olisi nauttinut tytöistä ja tytöt vaarista. Miten tytöt olisivat istuneet vaarin polvella ja kertoilleet juttujaan.

Sitten mieleeni juolahtaa että kaikilla pikkulapsilla ei ole isääkään. Tänäkin isänpäivänä on paljon lapsia, joilta isä on kuollut. Tai sitten isä on, mutta ei pidä yhteyttä. Tai on aina poissa kun omat asiat ja harrastukset menevät lasten tarpeiden ohi.

Puolisoni ja lasteni isä on ollut lapsilleni Isä isolla i:llä. Siitä olen hänelle syvästi kiitollinen. Hän on antanut aikaansa lapsille tinkien omista menoistaan ja jutuistaan. Hän on vauvasta alkaen hoitanut heitä, touhunnut heidän kanssaan kaikenlaista. Suhtautuminen hänellä on aina ollut että lapset ensin. Ehkä se korvaa vähän isoisien puutetta.

Pyhäinpäivänä emme päässeet lasten kanssa käymään hautausmaalla, mutta isänpäivänä on tarkoitus viedä vaarin, ukin ja isopappojen ja -ukkien kynttilät läheisten kivelle Vieremän hautausmaalle. Siinä hautausmaan hiljaisessa hämärässä tulee kiitollinen olo siitä, että minulla, puolisollani, lapsillani ja kaikilla niilläkin lapsilla, joiden isä on kuollut, on se kaikkein paras isä taivaassa, joka pitää huolen omista lapsistaan.
" Isän muisto rakkahana säilyy sydämessäni. Taivaan kotiin, rauhan maahan päättyi kilvoituksesi. Sinne mekin kaikki kerran, isän luokse pääsemme. Ylistystä Taivaan Herran kyynelittä laulamme."

Sirpa Savolainen
kanttori

Nauru pidentää ikää

2010-02-15T11:20:00.001+02:00

Kävin kuuntelemassa luennon naurusta. Oikeastaan hyvin harva luento on kolahtanut tajuntaan niin vahvasti kuin tämä luento. Sain tietää, että nauraminen on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosisadalla naurettiin 20 minuuttia päivässä, nykyään enää kymmenen minuuttia. Nauraminen on myös terveellistä. Keuhkot puhdistuvat, nauru rentouttaa ja mieli tulee iloisemmaksi. Niinpä nauraminen myös voi pidentää ikää. Minua nauraa hekotutti luennolla makeasti ja tekniikan opin hetkessä. Olen naurattanut ihmisiä eri tilanteissa ja kyllä se kaikkia naurattaa kun pappia naurattaa.

Ainut huono asia luennolla oli se, että tilaisuutta kutsuttiin naurujoogaksi. On ikävää, kun itämaisten uskontojen termejä ja näiden myötä myös ihmis- ja jumalakäsitykset syvimmiltään leviävät. Jooga sanaa ei luennoitsijan mukaan voi korvata muulla ja mielestäni se juuri kertoo yhteyden hengellisiin asioihin. Eikö neutraaleja sanoja olisi vaikka naururentoutus, nauruilo, nauruhoito tai nauruterapia, siis mikä tahansa muu naurusana.

Joka tapauksessa nauraminen on kivaa. Jotenkin omassa kutsumuksessani ilosanoma, evankeliumi on ollut keskeinen asia. Iloisesti ilosanomaa! Aivan varmasti voimme myös nauraa täysin kristillisesti. Ei meidän tarvitse olla vakavan näköisiä, vaikka olemme hurskaita kristittyjä. Oikein hyvin voimme tai oikeastaan meidän kristittyjen kuuluisikin olla ilopillereitä. Raamatustakin löytyy monia kohtia, joissa kehotetaan iloitsemaan. Mainio iloluku on esim. Fil.4.

Meidän kulttuurissamme vakavuus on ollut arvostettavaa. Nauravaa ihmistä on saatettu pitää jopa epäluotettavana. Meillä on sanontoja:"Itku pitkästä ilosta" tai "mies tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta". Naurua on pidetty jotenkin sopimattomana. Meidän synkkyyteen taipuvien suomalaisten pitäisi kuitenkin kääntää ajatuksiamme karjalaisten sanonnan suuntaan "nauretaan vaikka sydän märkänisi". Ja tosiasia on, että ympärillämme on niin paljon kauneutta, hyvyyttä ja iloisia asioita, että välillä voimme nauraa ihan surutta.

Vaikka meitä naurattaisi, meidän ei tarvitse ottaa iloa irti elämästä. Vaan pikemminkin otetaan ilo mukaan elämään. Usko, luottamus Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyön suuruus on ilosanomaa. Tämä ilo varmasti pitentää ikää.Voimme iloita sydän juuria myöten tästä elämästä ja tämän elämän jälkeen alkavasta iankaikkisesta elämästä.

Pirjo Lyytinen
kappalainen

Rakastettuni!

2010-02-01T08:00:00.001+02:00

Vapauteen Kristus vapautti meidät! Viikonvaihde täällä Vieremällä oli antoisa ja virvoittava hetki. Meillä oli naistenpäivät, joissa mietittiin elämää kaikilla aisteilla.

Itse sain jo heti alkumetreillä suuren ja huikaisevan oivalluksen, kun yhdessä perjantaina pohdimme kirjailija, teologi Anna-Liisa Valtavaaran kanssa rukousta. Minulle jäi kolme käsiteparia hänen alustuksestaan: väsynyt - Virvoittaja, nälkäinen - Elämän Leipä, rakastettu - Rakastaja. Rukous on siis rakkaussuhde Kolmiyhteiseen Jumalaan..elävään Jumalaan.

Rukouksessa saamme tyhjentää kaiken sydämemme kaipauksen, kivun, ahdistuksen, ilon ja kiitoksen armonistuimen eteen, istuimen, jossa istuu herrojen Herra ja Kuningasten kuningas - Jeesus Kristus. Oletko viime aikoina nähnyt ihmistä, joka on rakastunut? Muistatko, miltä hän näyttää tai vaikuttaa? Oletko sinä itse ollut koskaan rakastunut ja rakastanut niin, että korvissa soivat enkelikellot? Rukous sytyttää sydämemme hiillokset hehkumaan rakkauden tulta.

Meillä oli siellä naistenpäivillä lauantaina myös ryhmäliikuntaa heprealaisten sävelten siivin. Yksi laulu kosketti sydäntäni, koska siinä me erilaisten ja eri kuntoisten naisten joukko yritimme tanssia yhdessä israelilaista tanssia, jonka musiikki kertoi, että "en ole rakastanut tarpeeksi". Rakkaus on liikettä. Se on liikettä ensin ylöspäin jumalasuhteessamme, sitten sivusuuntiin kohti lähimmäisiämme täällä lähellä ja kaukana. Kaiken takana rukouksessa ja uskossa Jeesukseen on rakkaus, kokemus siitä, että on tullut kohdatuksi, rakastetuksi ja armahdetuksi.

Ristin Johanneksen tavoin me itsessämme köyhät voimme rukoilla, että Herramme saisi sytyttää elämämme, rukouksemme ja rakkautemme loistamaan Hänen valoansa: "Tule etelätuuli, joka herätät kaiken rakkauden. Puhalla yrttitarhaani! Sinun henkäyksesi, jota hengitän, valtaisa ja puhdas, kuinka se tuo minuun rakkauden vailla vertaa."

Täällä ajassa me saamme olla Kristuksen tuoksuna ja viedä viestiä eteenpäin: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, Hän on voimallinen, Hän auttaa. Sinä olet Hänen ilonsa, rakkaudessaan Hän tekee sinut uudeksi, Hän iloitsee, Hän riemuitsee sinusta."

Sinua siunata tahdon

Sari Määttä
diakonissa